Olemme Syyrian koillisosassa. Huone on pimentynyt sähkökatkon takia. Huolimatta uuninluukusta vilkkuvista liekeistä Laylan kasvot sulautuvat yöhön. Vain hänen pehmeä äänensä jää kuulumaan.
– Olen kärsinyt niin paljon. Minulla on ollut niin vaikea elämä, etten pelkää enää mitään. Mutta en halua luopua lapsistani. Ainoa pelkoni on heidän menettämisensä.
Turvatalon generaattori jyrähtää, ja vihdoin lamppu välkähtää paljastaen Laylan hienot piirteet, joita harmaa huivi kehystää. Hänen nelivuotias poikansa pitää tiukasti kiinni äidin leopardikuvioisesta puvusta, kun taas hänen vanhempi tyttärensä pelaa videopelejä.
– En voi jättää lapsiani tänne. Rakastan heitä, enkä pidä heitä Daeshin lapsina. Eivät lapset ole syyllisiä mihinkään, vakuuttaa äiti käyttäen Isisin (Islamilainen valtio) arabiankielistä nimitystä.
– He ovat jo unohtaneet isänsä.
Layla hymyilee arasti, kun hän muistelee helvettiään. Hän oli vain seitsemäntoista, kun Isisin taistelijat tunkeutuivat hänen kotikyläänsä Kochoon, joka sijaitsee Sinjarvuoren lähellä Pohjois-Irakissa. Se oli yksi hyökkäyksistä, joita YK pitää kansanmurhana.
Lapset, joissa on
”Daeshin verta”
Jesidit ovat perinteinen yhteisö, jonka uskomuksista osa on peräisin islamilaista aikaa edeltäneistä Persian uskonnoista. Jesidien palvonnan kohde on riikinkukkona kuvattu enkeli Melek Taus. Jihadisteille Melek Taus on Saatana, ja he pitävät jesidejä paholaisenpalvojina.
Sinjar on jesidien etnis-uskonnollisen vähemmistökansan kotiseutu, ja sinne Isis kohdisti tuhoisan hyökkäyksensä elokuun 3. päivänä 2014. Monet pakenivat, mutta tuhannet jesidit eivät siihen pystyneet. Iästä ja sukupuolesta riippuen heidät pakkokäännytettiin islamiin, myytiin seksiorjiksi, pakko-otettiin harjoitusleireille, otettiin vangeiksi tai teloitettiin ja heitettiin joukkohautoihin.
Irakilainen taistelija Ahmed Saleh osti Laylan pian tämän sieppaamisen jälkeen. Laylan viisivuotinen vankeus päättyi syyrialaisessa Baghuzin kaupungissa, joka jäi jihadistien kalifaatin viimeiseksi jalansijaksi maaliskuussa 2019.
Kymmeniä tuhansia Isisiin kytköksissä olleita miehiä, naisia ja lapsia pidätettiin ja suljettiin al-Holin vankileiriin. Joukossa oli satoja jesidejä, jotka heidän piinaajansa olivat ottaneet mukaan paetessaan. Sieltä kurdijoukot löysivät Laylan ja hänen kaksi raiskaajalle saamaansa lasta, veivät heidät pois leiristä ja asuttivat turvataloon.
Haalistuneen vaaleanpunainen, yksikerroksinen talo on turvapaikka, mutta myös umpikuja: Layla ja lapset ovat vihdoin turvassa, mutta eivät voi lähteä sieltä.
– Haluaisin palata Sinjariin, mutta perheeni ei hyväksy tytärtäni ja poikaani, koska se pitää heitä vihollisen lapsina, Layla kuiskaa madaltaen ääntään niin, etteivät lapset voi kuulla. Lapset eivät tiedä, keitä he todella ovat, hän selittää.
Jesidien uskonnollinen dogmi on, että vain kahdelle jesidivanhemmalle syntynyt lapsi kuuluu yhteisöön. Ne, joissa on ”Daeshin verta”, ovat hylkiöitä. Näin jesidiäideillä on edessään ”Sofien valinta”: joko hylätä raiskauksesta syntyneet lapsensa tai joutua lopullisesti yhteisönsä karkottamaksi.
Jihane myytiin
orjamarkkinoilla
Jihane on asunut samassa turvatalossa kaksi ja puolivuotiaan tyttärensä ja pitkätukkaisen poikansa kanssa kaksi vuotta.
– Meillä ei ole tulevaisuutta. Minua oli kidutettu, minut oli myyty orjaksi ja raiskattu. Lopulta otin yhteyttä vanhempiini, jotta voisin palata lasteni kanssa. He kuitenkin kieltäytyivät ja sanoivat, etteivät jesidit koskaan hyväksyisi sitä. He tappaisivat lapset, jos ottaisin heidät mukaani, Jihane sanoo polttaen ketjussa savukkeen toisensa jälkeen.
Hän on 30-vuotias, mutta näyttää kymmenen vuotta vanhemmalta.
– Tehän jo tiedätte, miten tarinani alkaa…
Isisin hyökättyä Sinjarin vuorelle ja siepattua kuusituhatta jesidiä – enimmäkseen naisia ja tyttöjä – Jihanea pidettiin 40 päivää vankina Syyrian Raqqassa. Toinen vanki teki siellä maidolla, tuhkalla ja parsinneulalla tatuoinnin Jihanen vasempaan käsivarteen. Jihane käärii hihansa näyttäen neljä kirjainta, hänen ensimmäisen aviomiehensä nimen, jesidin, joka on ollut kateissa vuodesta 2014 lähtien.
Raqqasta Jihane vietiin Palmyraan, jossa hänet myytiin orjamarkkinoilla.
– Hintani kuulutettiin mikrofonilla, hän muistelee.
Syyrialainen jihadisti osti Jihanen, joka ehti tulla kaksi kertaa raskaaksi ennen kuin raiskaaja sai surmansa ilmahyökkäyksessä.
Kun Jihanelta kysyy hänen vangitsijansa nimeä, hän kieltäytyy kohteliaasti vastaamasta, aivan kuin suojellakseen tätä.
– Jos minun [Isis-]aviomieheni olisi yhä elossa, en olisi paennut, koska lapset tarvitsevat isän, Jihane vahvistaa.
Hänen sanojaan voisi pitää selvänä osoituksena Tukholma-syndroomasta. Mutta Jihane ei yksinkertaisesti näe muuta vaihtoehtoa. Jos valittavana on joko maanpako tai lasten hylkääminen, olisi lähes kadehdittava vaihtoehto palata sen miehen luokse, joka osti hänet kuin karjamarkkinoilta.
Al-Holin leirillä on yhä
siepattuja jesidinaisia
Al-Holin leiri on piikkilankojen ympäröimä likaisten telttojen meri. Tänne on Baghuzin kukistumisesta lähtien ollut suljettuna 60 000 ihmistä, joista useimmilla on kytkentä Isisiin. Terroristijärjestö on yhä olemassa muutaman neliökilometrin kokoisessa leirissä. Se pitää leirin sisällä yllä omia lakejaan ja syöttää propagandaansa lapsille.”Uskottomilta” katkaistaan kaula. Leirissä ei kuitenkaan ole pelkästään isisiläisiä, vaan myös heidän uhrejaan piileksii siellä.
– Täällä on yhä jesidinaisia, jotka eivät uskalla paljastaa todellista identiteettiään, sanoo Jaber Sayed Mustafa, yksi leirin johtajista.
Nämä naiset teeskentelevät mieluummin olevansa sunniarabeja ja asuvat sieppaajiensa keskuudessa kuin hylkäävät lapsensa. Joukossa on myös niin nuorina siepattuja, etteivät he muista, keitä he todella ovat. He uskovat olevansa ”kalifaatin naisia”.
Hussein al-Qaidi johtaa Irakin Kurdistanin hallituksen virastoa, jonka tehtävänä on pelastaa siepattuja jesidejä. Hänen mukaansa al-Holin leiristä on kahden vuoden aikana löydetty 250 jesidinaista ja 400 jesidinaisen oletetaan yhä olevan siellä.
Jotkut ovat päättäneet paljastaa todellisen identiteettinsä leirin viranomaisille päästäkseen palaamaan kotiinsa, mutta heidän on pitänyt jättää lapsensa kurdijoukkojen ylläpitämään orpokotiin Syyriassa. Siellä oli jokin aika sitten 61 alaikäistä, joista kaksi kolmasosaa jesidejä.
Paikalliset viranomaiset ovat ryhtyneet rakentamaan toista orpokotia Hasakan kaupungin laitamille, 40 kilometrin päähän al-Holista.
– Tuohon tulee makuuhuoneita ja tähän kylpyhuone, sanoo 38-vuotias Zeyneh Serokhan näyttäen tyhjiä huoneita kolmikerroksisessa rakennuksessa.
Serokhan on entinen alakoulun luonnontieteiden opettaja, jonka vastuulla nyt on arkaluonteinen tehtävä huolehtia raiskausuhrien synnyttämistä lapsista.
– Kasvatamme heitä ja annamme heille ruokaa, ja he pääsevät kouluun. Mitään pitkän aikavälin suunnitelmia meillä ei kuitenkaan ole, Serokhan myöntää.
Joukko työmiehiä ahkeroi paikalla kottikärryt täynnä valkoisia kiviä.
Serokhan vakuuttaa, että ratkaisu löydetään Laylalle ja Jihanelle, jotka kieltäytyvät luopumasta lapsistaan.
– Meillä oli eilen kokous asiasta, Serokhan kertoo.
– Näyttää selvältä, etteivät he koskaan palaa Sinjariin ilman lapsiaan. Harkitsemme siis talon rakentamista heille, jotta he voisivat jäädä Syyriaan.
Jesidien uskonnollisen
johtajan perustelut
Olemme saapuneet Shikhanin kaupunkiin Irakin kurdialueella.
Lammas on teurastettu sen muistoksi, että on kulunut 40 päivää sukulaisen kuolemasta. Tummanpunainen veri virtaa etuovelle johtavalla betonilaatalla. Tämä on jesidien korkeimman uskonnollisen johtajan eli baba sheikhin koti.
– Pyydän, ettet kysy häneltä Daeshin lapsista, neuvoo yksi baba sheikhin veljentyttäristä johdattaessaan meitä olohuoneeseen.
– Hän tulee siitä vihaiseksi.
Ali Alyas, baba sheikh, astuu viimein huoneeseen, kun ilta-aurinko heittää viimeisiä oranssisia säteitään seinälle. Hän on pieni nelikymmenvuotias mies, jolla on vakavat silmät. Pyydämme anteeksi ja nostamme neuvoista huolimatta tabuaiheen esiin.
Ali Alyas, jolla on valkoinen turbaani ja kiiltävän musta parta, vaikenee hetkeksi.
– Minua suututtaa se, että teitä kiinnostaa vain muutaman lapsen kohtalo, kun sadat tuhannet jesidit nukkuvat teltoissa, hän aloittaa.
Ali Alyas korostaa, että niistä 400 000 jesidistä, jotka pakenivat jihadistien hyökkäystä kesällä 2014, puolet on yhä kotiseutunsa ulkopuolella parissakymmenessä leirissä eri puolilla Irakin pohjoisosaa. Siviilit eivät pysty palaamaan kotiin, koska Sinjar-vuoren kylät ja kaupungit ovat raunioina ja erilaiset aseelliset ryhmät ovat täyttäneet Isisin kukistumisen jättämän tyhjiön.
Näissä oloissa ei raiskauksesta syntyneiden lasten kohtaloa pidetä ensisijaisena huolenaiheena.
– Entäpä ne tuhannet sodan alkamisen jälkeen syntyneet lapset, jotka asuvat epähygieenisissä leireissä? Entä yhä kadoksissa olevat lapset? Miten heillä menee? Puhutaan ensin jesidilapsista, ja sen jälkeen voidaan puhua Daeshin lapsista, sanoo uskonjohtaja tyynellä, mutta anteeksipyytämättömällä äänellä.
Perinteisesti jesidiyhteisö katkaisee yhteyden naisiin, jotka hankkivat puolison yhteisön ulkopuolelta. Isisin sieppaamat naiset eivät olisi koskaan voineet palata kotiin, ellei edellinen, lokakuussa 2020 kuollut baba sheikh olisi poikkeuksellisesti kumonnut tätä lakia ja sallinut eloonjääneiden paluun. Raiskauksesta syntyneiden lasten hyväksyminen on kuitenkin askel, jota jesidien uskonnollinen neuvosto ei ole valmis ottamaan.
– Henkiin jääneet ovat enkeleitä, hyväksymme heidät ja kunnioitamme heitä, vakuuttaa Ali Alyas.
– Mutta ne lapset…
Veljentytär ehdottaa, että paras ratkaisu olisi sijoittaa lapset Eurooppaan, kauas sosiaalisen stigman ulottumattomiin.
Sara lähti retkelle,
eikä koskaan palannut
Olemme Qadiyan leirissä Irakin kurdialueella.
Vuorenrinteellä levittäytyvä, elementeistä koottujen asumusten rivi on tuhansien sotaa paenneiden jesidien koti. Vielä keväällä siellä asui myös kolme nuorta naista, jotka olivat joutuneet jättämään lapsensa Syyriaan päästäkseen takaisin Irakiin. Maaliskuun alussa naiset kuitenkin äkkiä katosivat.
Yhdysvaltalaisen diplomaatin ja ruotsalais-irakilaisen lääkärin salaisella operaatiolla heidät saatiin jälleen lastensa luo. Nyt he ja pieni joukko muita jesidejä asuu Pohjois-Irakissa turvatalossa, jonka sijaintia ei kerrota. Päästäkseen lastensa luo heidän on täytynyt jättää vanhempansa.
– Olen nyt jopa surullisempi kuin silloin, kun Isis sieppasi suuren osan perheestäni. Kaipaan häntä hirveästi, sanoo Dakhil Beshar Khalaf tyttärestään, joka on yksi paenneista
Khalaf ei juuri hymyile. Hänellä on pienet viikset ja ruskea pikkutakki, joka on ahdas hänen leveille harteilleen.
Khalafin viisi tytärtä kidnapattiin samanaikaisesti, elokuun viidentenätoista 2014. Yksi on yhä kateissa, kolme on saanut äitinsä kanssa turvapaikan Saksasta, ja sitten on Sara, joka siepattiin 12-vuotiaana ja pääsi vapaaksi viiden vankeusvuoden jälkeen.
Viime maaliskuun 2. päivänä Sara kertoi isälleen, että hän lähtee ystävien kanssa retkelle joen rannalle. Isä tarjosi kyytiä, mutta tytär kieltäytyi ja lähti hyvästejä sanomatta. Sara ei koskaan tullut takaisin.
Totuus paljastui Khalafille, kun Sara kolme päivää myöhemmin lähetti hänelle ääniviestin ennen kuin katkaisi puhelinlinjansa lopullisesti. ”Hei Dakhil, miten voit? Halusin kertoa sinulle – enkä halua kiistellä tästä enkä tehdä sinua vihaiseksi – että lähdin löytääkseni tyttäreni. Älä aiheuta minulle hankaluuksia, niin minä en aiheuta hankaluuksia sinulle.” Saran jäähyväisviesti oli 29 sekunnin pituinen.
Isä ja tytär asuivat tilapäisasumuksessa, jonka seinät ovat täynnä kuvia kateissa olevista sukulaisista. Isä ei ole muuttanut mitään Saran makuuhuoneessa. Niukassa valossa näkyy sijaamaton vuode, Saran käsilaukku roikkuu yhä naulakossa ja meikkitarvikkeet ovat huolellisesti järjestettyinä hyllyllä. Hän ei ottanut mukaansa mitään, ei edes lempihajuvettään.
Kolme keskenmenoa
olivat lopulta helpotus
– Olen niin vihainen. Miksi nuo ihmisystävinä esiintyvät eivät vieneet tytärtäni äitinsä luokse Saksaan, vaan johdattivat hänet yhteen Daesh-lapsen kanssa? kysyy Khalaf, entinen maanviljelijä, joka liittyi kurdien peshmerga-taistelijoihin jesidien kansanmurhan alettua.
– Jos otamme nuo pennut kasvattaaksemme heitä lampaittemme kanssa, heistä tulee jonain päivänä leijonia, jotka tappavat meidät. Hänen täytyy olla aivopesty, jos hän rakastaa tuota lasta.
Näin sanoo Khalaf, joka kertoo tyttären lähdön murtaneen hänet.
Ei tarvitse kävellä kuin viisi minuuttia leirin kujilla, ennen kuin löytää lisää hajonneita perheitä.
– Sisareni sanoi lähtevänsä piknikille, mutta hän ei koskaan tullut takaisin, kuiskaa Hadia, 27, joka itsekin kuuluu eloonjääneisiin.
Hadia siepattiin siskojensa kanssa Kochosta 15. elokuuta 2014. Hadian silmistä näkee, että hän nukkuu vähän ja itkee paljon.
Helmikuun 6. päivänä Hadia hautasi isänsä ja veljensä, jotka tunnistettiin kuusi vuotta sen jälkeen kun heidät oli teloitettu. Sitten Hadian nuorempi sisko – yksi viimeisistä hengissä olevista perheenjäsenistä – jätti hänet palatakseen yhteen tyttärensä ja poikansa kanssa, jotka hän oli vuotta aikaisemmin jättänyt Syyriaan.
– Hän itki usein ja puhui lapsista paljon, Hadia sanoo.
– Hän sanoi, että he ovat hänen vertaan, eikä tämä ole hänen syytään. Hän vain halusi päästä lastensa luokse.
Hadia sanoo ymmärtävänsä sisarensa päätöksen, mutta samalla hän on vihainen. Tunne hylätyksi tulemisesta on musertava.
– Nuo lapset eivät ole syyllisiä mihinkään, mutta heidän isänsä tappoi meidän isämme. Mitä meidän siis pitäisi tuntea? En pysty ajattelemaan heitä siskontyttärenä ja siskonpoikana, sanoo Hadia.
Hän epäröi hetken, tarttuu polviinsa, kunnes uskoutuu kertomaan, että hänellä oli vankeutensa aikana kolme keskenmenoa.
– Niiden lasten menettäminen oli sydäntäsärkevää. Mutta loppujen lopuksi se oli helpotus. Jos nuo lapset olisivat syntyneet, olisin nyt samassa tilanteessa kuin siskoni.
Jutussa haastateltujen jesidinaisten nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.
Jutun teossa avustivat Layla Yousif Farman (Irakissa) ja Jwan Mirzo (Syyriassa).
Käännös: Arto Huovinen