Kun paikallishistorioitsija Heikki Harju kertoi Titolle ja Jammulle, että Aleksis Kivi oli heidän sukulaisensa ja heidän kotikulmiensa uuttera kuvaaja, yksitoistavuotiaat räjähtivät räkäiseen nauruun. Poikien näkemyksen mukaan Kivi oli pelkkä juoppohullu ja vellihousu ja sukulaisuuden sai tunkea ihan mihin tahansa.
Arviosta suivaantunut Harju raahasi pojat Hiidenkivelle keskelle soista korpea ja sai kuin ihmeen kaupalla vielä karhunkin mättäikössä mörisemään. Pojat kalpenivat ja katuivat epäuskoaan, mutta mikäli Harjulla olisi ollut vähänkään malttia, hän olisi näiden tervejärkistä ääntä kuunnellut.
Sukulaisuus on siitä kiintoisa ilmiö, että jos mennään tarpeeksi kauas, kaikki samassa maankolkassa eläneet alkavat olla jonkinasteisia orpanoita: hyvin tutkittu Svinhufvudkin oli sukua paitsi Relanderille ja Mannerheimille myös Topeliukselle ja Järnefeltin veljeksille. Harjun tapauksessa tarvitaan viisi polvea ja sitten ollaan tietyssä Charlotta Mikontyttäressä, joka oli Kiven isän pikkuserkku.
Tutkijoiden fundamentalistinen asenne ei salli poikkeuksia, joten seitsemäs veljes luodaan tyhjästä omituisella Pikku-Juhannes-menetelmällä, josta pirukaan ei ota selvää.
Tämä vaikuttaa hiukan hassulta, mutta Harju oli vakavissaan ja päätti penkoa kotiseutuneuvos Ahti Gåpån kanssa, millaisia ihmisiä ja miljöitä Kiven teosten taa oikeasti kätkeytyy. Täysin selvänä pidettiin, ettei Kivi ollut mitään omasta päästään keksinyt, vaan jokaisella hirrenpätkällä oli vastineensa todellisuudessa.
Harju asuu Vihdin kuululla Vihtijärvellä, joka valittiin tämän vuoden uusmaalaiseksi kyläksi, ja Gåpå asuu ennestään hyvämaineisella Lopella, joten nopeasti miehet tulivat siihen tulokseen, että myös Kiven on täytynyt heidän kotitantereisiinsa ihastua, niillä käyskennellä ja ainoastaan niistä kirjoittaa.
Kumppanukset ovat julkaisseet Seitsemän veljestä, myyteistä faktoiksi -kirjan, mutta suunnitelmissa on irrottaa Kiven tuotanto kokonaan Nurmijärvestä ja riistää myös Ristiinalta viimeisetkin haaveet Yöstä ja päivästä. Leon ja Liinan siirtäminen pääradan varresta Vihtiin tai Lopelle on erityisen haasteellista – puhumattakaan tietysti Canziosta, lesborunoelma Atalantasta taikka oivasta Olviretkestä Schleusingenissa.
Harjun ja Gåpån kirja kannattaa aloittaa taka-aukeaman kartasta, joka esittelee Kiven teosten uusmaalaisen toimintaympäristön. Oikealla laidalla näkyy Hyvinkää ja vasemmalla Karkkila, yläreuna noudattelee maakunnan rajaa ja alareuna on aseteltu niin, että Palojoki jää täpärästi ulkopuolelle.
Tässä asemoinnissa on kirjan ydin: Kivi saattoi syntyä Nurmijärven Palojoella ja siellä viihtyäkin, mutta teosten kannalta kotiseudun maisemilla, naapureilla, taloilla, käsityöläisten jutuilla tai ukkojen rosvomuisteloilla ei ollut mitään merkitystä.
Koska Kiven vaiheissa on kosolti aukkokohtia, Harju ja Gåpå olettavat, että kaikki nuo ajat hän vietti Vihtijärvellä, Lopen Läyliäisissä ja hiukan siinä ympärillä. Havaittuaan kylät ylen ihmeellisiksi Kivi loi niistä oman pienoispitäjänsä ja kirjallisen mikrokosmoksensa, johon hän sijoitti Seitsemän veljeksen ja luultavasti kaikkien muidenkin teosten tapahtumat.
Mitkään tosiasiat eivät Lopen pahalaisen lisäksi Harjun ja Gåpån teorioita tue. Lähtökohdista tieteellisin on loppilaisen teatterimiehen T. I. Wuorenrinteen arvelu loppilaisesta Jokiniemen kestikievarista, joka olisi voinut olla Nummisuutarien Puolmatkan krouvin esikuvana.
Tähän on heti lisättävä, että Helsingistä Hämeenlinnaan pääsi toistakin tietä ja Hyvinkäällä on ajateltu Kiven kulkeneen nimenomaan tätä kautta. Kun meillä on heittää peliin vanha kievari, Puolimatkan koulu ja Puolimatkan hautausmaa, ainekset Kiven hyvinkääläistämiseksi alkavat olla kasassa.
Sitä paitsi Ridasjärven Lemmilän talossa, nykyisellä Hyvinkäällä, eli 1700-luvun lopulla seitsemän veljestä, jotka muuttivat kauas Sykärinjärven rantamille. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kun sauna syttyi tuleen, nuoret erakot juoksivat pikavauhtia takaisin kylään. Pojat olivat Mikko, Matti, Kustaa, Juhani, Eero, Aapo ja Tuomas.
Harju ja Gåpå mainitsevat Lemmilän veljessarjan, mutta alkavat sitten suoltaa kirjalle tyypillistä höttöä. Kivi metsästi ehkä ilveksiä Ridasjärvellä, hänen Juhani-veljensä ehkä majaili siellä, veljen vaimon serkkuja liikkui ehkä maastossa, taisipa kummisedän poikakin olla vävyn tyttären kanssa naimisissa.
Kaikesta huolimatta Harju ja Gåpå uskovat veljesten asuneen Lopen Läyliäisissä Keihäsjärven talossa. Korkin perheessä tyttäriä oli kolme ja poikia kuusi: Erik Johan, Henrik Adolf, Gustav, Immanuel, Gabriel ja Anders. Kaksosia ei esiintynyt.
Tutkijoiden fundamentalistinen asenne ei salli poikkeuksia, joten seitsemäs veljes luodaan tyhjästä omituisella Pikku-Juhannes-menetelmällä, josta pirukaan ei ota selvää. Pikku-Juhannes on Eero ja puoliksi Juhani, siis nuorin on samaa juurta ja myös vanhin on samaa juurta, lukija tavaa ja epäilee järjenvalonsa lopullisesti himmenneen.
Häristään kuulu Viertola ei ole Raalan kartano, johon Kiven suku oli niin moninaisin sitein sidottu, vaan Vihtijärven Hiiskula. Loppilainen Vahteriston torppa on puolestaan Impivaara, sillä siellä ilmansuunnat, rakennukset, pellot, polut ja muurahaispesät ovat tismalleen samat kuin Kivellä.
Aroniittu, Kekkuri, Nukari, Tunturivuori ja lukuisat muut nimet on jo ammoin löydetty Nurmijärven kartalta, mutta Harjua ja Gåpåta se ei pysäytä. Hankala Kiljava tulkitaan tosin Kiven syyllisyydentuntoiseksi myönnytykseksi kotiseudulleen, mutta Rajamäki on vihtijärveläinen nyppylä, jonka mukaan laukkuryssäperhettä (!) kutsuttiin Rajamäen rykmentiksi. Kuohareita ja povareita ideaalimaisemissa ei tietenkään liikkunut.
Harju ja Gåpå ovat tehneet kirjansa eteen järkyttävän paljon työtä, pöyhineet arkistoja, selvittäneet sukuja ja ryhtyneet melkein arkeologisiin kaivauksiin. Vaivannäkö on kuitenkin ollut turhaa, sillä tuloksena on yli kaksisataa sivua yksityiskohtaista tietoa paikoista ja ihmisistä, jotka eivät liity millään tavalla Kiveen.
Maijanojan Maijan tarinaakin pengotaan viettelijän pornokokoelmaa ja napolilaista rakastajatarta myöten, mutta ei auta: vaikka viettelijästä tiedettäisiin myös kengännumero, veriryhmä ja sosiaaliturvatunnus, Maija ei Impivaaran kalveaksi immeksi muutu.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.