Kukapa ei olisi innostunut neuvottelemaan ja sopimaan asioista, jotka hyödyttävät sekä työntekijä- että työnantajapuolta? Itse olen luottamusmiehenä tehnyt tällaisia sopimuksia, ja molemmat osapuolet ovat olleet tyytyväisiä. Siinäpä se juju onkin: sopimuksen täytyy olla vapaaehtoinen, ja sen täytyy hyödyttää molempia.
Paikallista sopimista ajettiin Sipilän hallituksen aikana valtavalla innolla, mutta silloin se tarkoitti sanelua, ei sopimista. Työnantajapuoli tuntui pitävän paikallista sopimista ja työehtosopimushuononnuksia synonyymeinä. Siitä ajasta jäi kyllä huoli työehtojen polkemisesta ”sopimisen” varjolla ja vahva tunne vastakkainasettelusta, ei yhdessä tekemisestä.
Työntekijöiden puolella sopijan on ehdottomasti oltava luottamusmies, joka voi tarvittaessa pyytää apua pääluottamusmieheltä tai ammattiliitolta. Tarvitaan myös luottamus työntekijöiden ja työnantajan kesken: tieto, että tässä ei olla ketunhäntä kainalossa, eikä haeta keinoa huijata toista, vaan haetaan yhteistä hyvää. Ei saa olla niin, että työnantaja haluaa aina keskustella vain heikennyksistä!
Sitäkin ”sopimista” on pahimmillaan nähty, että työsopimusta tehtäessä eteen lykätään työehtoja heikentävä paperi. Jos et allekirjoita sitä, ei työsopimustakaan allekirjoiteta. Työnantajan sanelu ei ole yhdessä sopimista!
Muuten, työehtosopimuksen ja lain tasoa paremmista eduista työntekijälle voidaan aina sopia, vaikkapa pidemmistä lomista tai kannustavammista työhönhälytyskorvauksista. Siihen ei tarvita paikallisen sopimisen mallia.
Jos työnantajapuolta aidosti kiinnostaa paikallinen sopiminen, kaikki yritykset puuttua työntekijöiden järjestäytymiseen, ammattiliittojen aseman horjuttaminen ja puheet työehtosopimuksista luopumisesta ovat tuhoisia. Ne murtavat luottamusta, jota yhteiseen sopimiseen tarvitaan. Työnantajilla on nyt näytön paikka!
Kirjoittaja on myyjä ja luottamusmies.