Valtakunnan politiikkaa Ruotsissa ovat vuosikymmenten ajan hallinneet poliittiset blokit, joiden koostumus on jonkin verran vaihdellut. Kuluvan eduskuntakauden uutuus on, että porvariblokki järjestäytyi uudelleen.
Nyt liberaalipuolue ja keskusta tukevat sosiaalidemokraattien ja ympäristöpuolueen hallitusta, kun taas moderaterna eli paikallinen kokoomus ja kristillisdemokraatit ovat ruotsidemokraattien kanssa enemmän tai vähemmän yhdessä oppositiossa.
Aiemmin RD oli blokkien ulkopuolella, koska muut puolueet kieltäytyivät yhteistyöstä. Vasemmistopuolue on taas tällä kaudella pelattu ikävään paitsioon, olkoonkin, että käytännössä hallitus tarvitsee sen tuen.
Löfvenin hallituksen politiikka on monessa suhteessa poikkeuksellisen uusliberaalia, tuota usein käytettyä mutta nyt tilannetta hyvin kuvailevaa termiä käyttääkseni. Ruotsin keskustapuolueesta kun on sen nykyisen puheenjohtajan aikana kehkeytynyt (talous)liberaali puolue.
Keskustapuolueen aloitteesta on nähty muun muassa se ihme, että sosiaalidemokraattisjohtoinen hallitus ryhtyi purkamaan ja yksityistämään Ruotsin laajasti ihailtua työvoimahallintoa. Puhtaan ideologisista syistä käynnistetty hanke taitaa tosin nyt olla jäissä.
Demokratia tarvitsee toimivan, johdonmukaisen ja ärhäkänkin opposition. Ruotsin blokkipolitiikka ja ruotsidemokraattien nousu vaa’ankieliasemaan on kuitenkin ajanut Ruotsin tilanteeseen, jossa sitä on yli vuosikymmenen ajan voinut hallita vain yhä erikoisemmilla, parlamentaarisen demokratian rajoja koettelevilla kyhäelmillä.
Meneillä on porvariblokin tiivistyminen suuntaan, joka aikaansaa sydämentykytystä vasemmistoblokin ajaessa pienen ääriliberaalin puolueen puheenjohtajan henkilökohtaista agendaa.
Perinteemme muodostaa monipuoluehallituksia joustavilla kokoonpanoilla voi johtaa tylsempään politiikkaan. Ruotsalaisen blokkipolitiikan suunta saa minut kuitenkin toivomaan, etteivät meille koitakaan jännittävämmät ajat.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.