Marzia Gholami
27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Pari vuotta sitten hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Nykyään Gholami työskentelee insinööritoimistossa.
Afganistanissa ensimmäinen koronatapaus rekisteröitiin helmikuun lopulla. Joka tunti tiedettyjen tapausten määrä nousee. Todellinen määrä on kuitenkin arvoitus.
Suurin osa sairastuneista on Heratissa. Se oli myös ensimmäinen maakunta, jonne virus saapui. Syy on ilmeinen: Herat on Iranin rajanaapuri ja Iran oli yksi ensimmäisistä maista, joissa virus lähti leviämään.
Kun koronavirus riehui Iranissa, tuhannet afgaanisiirtolaiset alkoivat palata Afganistaniin. He tulivat, koska hoito iranilaisissa sairaaloissa on siirtolaisille hyvin kallista eikä siirtolaisia välttämättä edes haluta hoitaa. Uutisissa Iranista palanneet ovat kertoneet, että iranilaisten lääkäreiden kaikki aika menee oman maan kansalaisten hoitamiseen; eivät he välitä sairastuneista afgaaneista.
Maallamme ei ollut mahdollisuutta laittaa kaikkia näitä tuhansia ihmisiä karanteeniin Heratissa, ja niin he alkoivat matkansa joka puolelle Afganistania.
Sanotaan, että Iranista virtaavien afgaanien vaellus on yksi suurimmista pandemiaan liittyvistä rajat ylittävistä ilmiöistä, ja tämä vaellus levittää pandemiaa tehokkaasti yhteen maailman köyhimmistä ja alikehittyneimmistä maista.
Kun näen, kuinka kehittyneet maat ovat avuttomia tämän sairauden edessä, oman maani kyvyttömyys taistella virusta vastaan näyttää suorastaan kammottavalta.
Useimmat ihmiset ovat köyhiä eivätkä tavalliset ihmiset välitä karanteenista. He menevät töihin kuten aina. Se on myös ymmärrettävää, sillä hinnat nousevat ja ihmiset ovat huolissaan omasta jokapäiväisestä selviytymisestään.
”Työpaikkani määräsi työntekijät jäämään kotiinsa ilman palkkaa.”
Monet kokevat, että meillä on isompiakin huolia kuin koronavirus. Paljon tyytymättömyyttä kumpuaa Talebanin kanssa käytävistä rauhanneuvotteluista. Jotkut ihmiset ovat jakaneet Facebookissa kuvia ihmisistä, jotka Taleban on tappanut, ja kuvan yhteyteen he ovat kirjoittaneet: ”Me emme pelkää koronavirusta, koska Taleban tappaa meitä enemmän.”
Karanteeni näyttää helpommalta kestää kehittyneissä maissa. Täällä meillä ei ole kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä kehittyneissä maissa on.
Lista on pitkä: meillä ei ole sähköä kaiken aikaa eikä halpaa internetiä eikä hyvin varustettuja sairaaloita – kun tyttäreni oli viime talvena kymmenen vuorokautta sairaalassa, koin sen omakohtaisesti.
Ennen pitkää kaikesta on pulaa, sillä rajat on suljettu. Uskon, että covid-19 koettelee maatani vielä paljon kovemmin kuin Eurooppaa tai Yhdysvaltoja.
En haluaisi ajatella mitään, koska en haluaisi enää olla surullinen. Tämä tilanne kuitenkin pakottaa meidät ajattelemaan arvojamme ja elämäämme ja mahdollista sairastumista ja kuolemaa.
Aluksi en ollut peloissani koronaviruksen vuoksi, mutta kun näin, miten kaikki internetin sivustot ja sosiaalinen media ovat täynnä kauhutarinoita, pelästyin tosissani. Koska minulla oli flunssa, en tavannut tytärtäni kahteen viikkoon ollakseni varma, että kaikki on hyvin.
Tänä keväänä odotin kärsimättömänä toisen yliopistovuoteni alkamista, mutta koronaviruksen vuoksi kaikki koulut ja yliopistot on suljettu Kabulissa.
Sitten päätettiin, että koko Kabul on kolme viikkoa karanteenissa ja myös oma työpaikkani määräsi työntekijät jäämään kotiinsa ilman palkkaa.
Kun karanteeni on ohi, en halua ajatella, että aika olisi mennyt hukkaan. Vaikka en voikaan mennä yliopistolle enkä työpaikalleni, yritän käyttää aikani hyvin. Minulla on esimerkiksi ollut nyt enemmän aikaa tehdä kotitöitä, siivota ja pestä kaikki matot, joita en ollut vielä ehtinyt pestä.
Yhden kokonaisen päivän käytin ostaakseni kaikkea sellaista, mitä en karanteenin vuoksi voisi enää ostaa. Haluan esimerkiksi lukea joitakin kirjoja, jotka ehdin ostaa ennen karanteenia. Aion katsella myös elokuvia.
Vanhempamme kaipaavat meitä lapsia. Aina käydessäni töissä, surin, koska tiesin, miten mielellään vanhempani olisivat kanssani. Silloin olin kiireinen työni vuoksi, mutta nyt minulla on mahdollisuus olla vanhempieni kanssa. Ennen kaikkea autan äitiäni kotitöissä; tiskaan, pesen pyykkiä ja siivoan, sillä hänellä on reumatismi eikä kylmä vesi ole hyväksi hänen terveydelleen.
Olen yrittänyt desinfioida kotiani ja pestä käsiäni puolen tunnin välein. Syön myös C-vitamiinia, juon maitoa ja käytän hunajaa teessäni – nämä ravintoaineet ovat kaikki hyödyllisiä terveydelle, vaikka eivät suoraan suojaakaan virukselta. Paljon muuta en osaa tehdä.
Sairauden uhka pakottaa meidät ajattelemaan kuolemaa. Jos kuitenkin sairastun, on parempi, että sieluni ja mieleni ovat rauhalliset enkä joudu paniikkiin. Yritän elää sen mukaan, että nämä ovat elämäni viimeiset päivät; uskon, että on parempi nauttia jokaisesta jäljellä olevasta minuutista. Joka päivä käytän muutaman minuutin meditaatioon vapauttaakseni mieleni kaikesta negatiivisesta. Haluan ajatella myönteisesti.
Jos kuolen ja minut haudataan, kukaan ei seuraa minua sinne, minne menen. Siksi ei kannata olla epätoivoinen. Siksi ajattelen, että niin kauan kuin elämme, meidän tulee arvostaa elämää, iloita siitä ja käyttää aikamme hyvin.
Käännös Kirsi Mattila
Marzia Gholami
27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Pari vuotta sitten hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.
Nykyään Gholami työskentelee insinööritoimistossa.