Jo 34:nnen kerran järjestetyillä Työväen näyttämöpäivillä esitettiin laadukasta, yhteiskunnallisiin ilmiöihin pureutuvaa teatteria. Taitoa nykypäivän harrastajilla on huimasti.
Kriitikko Kirsikka Moringin ja ohjaaja Mikko Roihan valinnat tekivät näyttämöpäivistä kovasti nimensä mukaiset, sillä työväen asiaa oli esillä tuhdisti. Mukana oli muun muassa Täällä pohjantähden alla Samuli Reunasen ohjaamana. Tämä Järvenpään teatterin ja Ohkolan teatterin tulkinta nousi sekä yleisön että raadin suosikiksi Mikkelissä.
Tampereen ja Valkeakosken naiskaartilaisten kohtaloista kertova Anneli Kannon romaaniin perustuvan Veriruusut esitti porilainen Cont’akti-teatteri. Myös tämä työväenliikkeen naisten historiaa valaiseva Pekka Saariston ohjaama näytelmä äänestettiin yleisön suosikiksi.
Näyttämöpäivien esitykset jakautuivat kahteen ryhmään. Osa oli uusia raikkaita tulkintoja tunnetuista näytelmäteksteistä, jollainen juuri Pohjantähtikin oli. Toisen ryhmän muodostivat uudet tekstit ennakkoluulottomine ohjauksineen.
Nykypäivän työelämää kuvasi jyväskyläläinen teatteri Vakiopaineen Troijan aasi. Mika Terävän ohjaama ja esittämä tarina kertoo virkamiehestä, jolta työ salakavalasti riistää kaiken elämän.
Marsalkan jalanjäljissä
Innostunutta kohua näyttämöpäivillä herätti helsinkiläisen Teatteri Rujon kutsuesitys, ensi-iltanäytelmä Mannerheim eli lapsista ei mitään. Siksi näytelmän toisen esityksen lipuista taisteltiin kiihkeästi.
Teatteri itse ilmoitti tulleensa pilkkaamaan kotia, uskontoa ja isänmaata sekä Mannerheimia, johon kansakunta uskoo. Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä ammentaa paljon Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -animaatioelokuvan aineksista. Mutta sen ytimessä ovat suomalaisuuden synkät puolet, sellaiset kuin koulumurhat tai rasismi.
Väliaikaan asti näyttämöllä puidaan maamme historiaa ja Mannerheim-kulttia tavalla, joka tuntuu rikkovan viimeisetkin esityksen totutut rajat. Ohjaaja ryntää lavalle ja keskeyttää esityksen, näyttelijät käyvät toistensa kimppuun. Lavalla ollaan sekä rooleissa että omana itsenä. Lettipäinen Mannerheim, haamuna ja historiallisena hahmona, on pääosin pihalla kaikesta.
Väliajan jälkeen ollaan nykyhetkessä ja teatteri-ilmaisussa on palattu perinteisempään tyyliin. Marsalkka on enää ihmisten päissä. Tapahtumat kertovat suomalaisen mustasta sielusta. Näytelmää esitetään Helsingissä perjantaista 5. helmikuuta lähtien.
Teatteria valtuustopuheista
Yksi näyttämöpäivien ennakkosuosikeista oli Ylioppilasteatterin Välikysymys. Se osoittaa, että niinkin tylsänkuuloisesta aineistosta kuin Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirja voi saada aikaan vauhdikasta, hauskaa ja sisällöltäänkin hyvin kiinnostavaa teatteria, joka herättää pohtimaan kunnallisdemokratian tilaa maassamme.
Näytelmän lähtökohtana on demareiden toissakesänä tekemä kunnallinen välikysymys sosiaali- ja terveystoimen tilasta. Tapetilla ovat erityisesti asiakasmaksujen korotukset. Asiasta käydyt valtuustoväittelyt ovat yhtä karnevalismia. Samalla otteella käsitellään sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen kalustohankintoihin liittyviä epäselvyyksiä ja virkamiesvaltaa ylipäätään.
Nähdyt kai kalimoiden, yrjö hakasten ja arja karhuvaarojen seikkailut näyttämöllä herättävät suuria odotuksia sarjan kolmatta osaa kohtaan. Poliittista satiiria ei tässä maassa ole liikaa.
Monikulttuurinen Suomi
Joensuulaisen Teatteri Sataman nuorten teatteriharrastajien esitys Tämän taivaan alla käsitteli monikulttuurisuutta maassamme varsin pitkällä historiallisella perspektiivillä. Esitys on syntynyt nuorten ja ohjaaja Tero Sarkkisen tekemien haastattelujen ja muun aineistokeruun tuloksena. Pääosin teksti on nuorten itsensä kirjoittamaa.
Pohjois-Karjala sopii hyvin aiheen käsittelyyn, siellä kun törmäävät niin siirtokarjalaiset, venäläiset, vastaanottokeskuksen kautta alueelle kotiutuneet afrikkalaiset ja paikallinen väki. Sataman näytelmä on tarina siitä, miten nuoret selvitystyönsä perusteella kokevat monikulttuurisuuden kotiseudullaan. Tämä koskettava esitys oli kolmas yleisön suosikki.
Kuntaliitoksia ja citykaneja
Koskettavia ja viehättäviä esityksiä riitti enemmänkin. Yksi oli Tikkurilan teatterin ja Vantaan näyttämön Tahdotko sinä? Kimmo Tähtivirran ohjaama farssimainen näytelmä personoi Helsingin ja Vantaan ja kertoo niiden rakkaustarinaa, johon Espoo yrittää kaiken aikaa lyödä kiilaa. Citypuput olivat sopivasti sotkemassa hiekkalaatikolla leikkivien valtuutettujen keittämää soppaa. Tämä esitys pysyi pystyssä ja ihastutti nuorten esittäjiensä innon voimalla.
Herkkä ja viehättävä esitys oli myös Hämeenlinnan Miniteatterin Minä, äiti ja tunturihärkki. Se on Riitta Jalosen teoksiin perustuvan trilogian toinen osa. Ensimmäinen oli Tyttö ja naakkapuu.
Äiti ja tytär matkustavat Jäämeren rannalle Altan kalliopiirustusten äärelle. Äiti palauttaa tunturihärkkikasvin sinne, mistä hän lapsena on sen ottanut. Perheen isä on kuollut.
Esityksen haikea ja surumielinen tunnelma syntyy monesta osasesta, kuten taustakankaalle heijastuvasta tunturiluonnosta, äänimaailmasta, jota lapsinäyttelijät luovat vedellä, rummuilla, kasettinauhan rapistelulla ja esitystilan seinille piirretyillä ”kalliopiirroksilla”.
Lisää Näyttämöpäivistä Viikkolehdessä 5. helmikuuta.