Sairastuin ensimmäisen kerran asuessani Raahessa 2011. Diagnoosi oli keskivaikea masennus. Olin eronnut Jehovan todistajista, joihin olin kuulunut lapsesta asti.
En tiedä, mikä lopulta aiheutti sairastumisen, koska elämäntapahtumana ero oli helpottava ja vapauttava ja oma perheeni oli mukana prosessissa. Työstimme sitä silloisen puolisoni kanssa yhdessä.
Silloin masennus vaikutti kaikkeen muuhun paitsi työhön, etenkin kotielämään, ja aiheutti lamaannuksen ja itsesäälin tunteet.
Menin lopulta lääkäriin ja aloitin lääkityksen, mutten ollut vielä valmis muuten käsittelemään eroa uskonnollisesta liikkeestä.
Alkoi syntyä uusi arki ja uudet ympyrät Jehovan todistajien jälkeen. Lääkitys toimi ja oli sellainen olo, että asiat ovat normaalisti ja hyvin. Söin lääkkeitä vuoden puolitoista. Pystyin jättämään ne hallitusti pois enkä tarvinnut niitä moneen vuoteen.
Viime syksynä sain uudestaan diagnoosin. En osaa arvioida, milloin sairastuin uudelleen, koska työkyky on heikentynyt jo pidemmän aikaa. Luulen, että kun viime syksynä jätin kunnallispolitiikan, oli ehkä aikaa enemmän kuulostella itseään ja huomata, että olen tosi väsynyt ja uupunut. Olin hakenut ja saanut apua työn tekemisen ongelmiin jo vuotta aiemmin.
Olen yleensäkin viime tingan tekijä. Nyt kuitenkin töitä alkoi kasautua ja se johti siihen, että tein huonompaa jälkeä. Siitä seurasi stressi ja huono omatunto alisuorittamisesta. Tämä kaikki kertautui ja kasautui. Koko ajan tuntui, että en saa mitään tehtyä.
Stressi johti helposti lamaantumiseen. En saanut tartuttua töihini. Viikossa suurin osa päivistä saattoi olla sellaisia, että tuntui, etten saa mitään tehtyä. Se tietysti johtaa siihen, ettei enää pidä työstään ja toivoo vain pääsevänsä sieltä pois.
Olin tavallaan yllättynyt masennuksen uusiutumisesta, mutta toisaalta se oli luontevaa kehityskulkua. Olin tippunut vaaleissa valtuustosta, mutta sekään ei helpottanut oloa. Sain luvan jäädä kuukauden sairauslomalle. Kuukauden työrupeaman jälkeen jäin kahdeksi kuukaudeksi isyyslomalle. Sen jälkeen olin osa-aikasairauslomalla muutaman kuukauden ja töissä 40-prosenttisesti. Lopetin Vasemmistonuorten tiedottajan työt. Jatkoin osa-aikaisena päätoimittajana Libero-lehdessä ja vapaana toimittajana viime kesästä.
Oli helpottunut olo, kun sai jäädä sairauslomalle ja irrottautua työstä. Mutta samalla tuli häpeä ja syyllisyys siitä, etten selviä ihan tavallisista vaatimuksista ja jätän ihmiset pulaan töissä. Se otti itsetunnolle.
Aloitin uudestaan lääkityksen. Nyt aloitin myös terapian ja siitä minulla on tosi hyvät kokemukset.
On ollut jännä huomata, miten työkyky on palautunut, ei välttämättä ihan kokonaan, tai en tiedä, mikä tarkoittaa kokonaan, koska olen myös kyseenalaistanut niitä vaatimuksia, joita aiemmin asetin itselleni. En halua ennalleni, jos se, mitä ennen tein, sairastutti minut.
Nyt teen käytännössä neljä päivää viikossa töitä. Tarvitsen sen yhden lisäpäivän palautumiseen, jotta pystyn työskentelemään täysillä.
Terapian myötä tuntuu, että olen täysin eri ihminen kuin vuosi sitten. Olen ensimmäistä kertaa käsitellyt myös uskonnolliseen taustaan liittyviä asioita ja oivaltanut asioita, jotka sieltä vaikuttavat, ja toisaalta myös oivaltanut, että kaikki ei liity uskontoon, vaan ihan vain luonteeseeni tai muihin kokemuksiini. Näiden asioiden eritteleminen on ollut tärkeää.
Kummankaan sairastamisen aikana kaikki elämässäni ei ole ollut päin helvettiä, on ollut myös asioita, joista saa iloa, ja ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Sairastuminen ei ole vaikuttanut esimerkiksi siihen, miten olen nauttinut nuorimmaiseni kanssa olemisesta.
En osaa arvioida, milloin sairastuin uudelleen.
Olen kertonut julkisesti sekä erostani Jehovan todistajista että masennuksestani, sillä minulle on luontaista käsitellä asioita yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Uskonnollisessa yhteisössä ihmiset käyttävät valtaa toisiinsa nähden eikä se vallankäyttö perustu mihinkään yhteiskunnallisiin sopimuksiin, vaikka se ei ole välttämättä lainvastaista. Minusta sen kuitenkin pitäisi olla läpinäkyvämpää, jottei se pääsisi kehittymään epäterveeksi.
Tarkoitan esimerkiksi sitä, että olen 13-vuotiaana sitoutunut järjestöön, jonka jättäminen myöhemmällä iällä johtaakin siihen, että perhe- ja ystävyyssuhteet katkeavat. Tiesin sen jo silloin 13-vuotiaana, mutten tietenkään pystynyt käsittämään sitä. Uskonnollinen suojaikäraja olisi keskustelemisen arvoinen asia. Tai se, että Jehovan todistajatkin pystyvät käymään koulunsa ilman, että tutustuvat toisiin uskontoihin tai kriittiseen ajatteluun uskonnosta. Minäkään en ole ollut uskonnon tai elämänkatsomustiedon tunneilla vaan saanut oppini seurakunnasta.
Masennukseen liittyen olen halunnut normalisoida mielen sairauksia. Toivon, että kun puhutaan enemmän masennuksen tyyppisistä mielenterveysongelmista, se johtaa siihen, että myös muista mielenterveyden ongelmiin pystyttäisiin jossain vaiheessa suhtautumaan normaalimmin, ilman hullun leimaa.
Vihreiden edellisen puheenjohtajan Touko Aallon sairauskertomuksen seuraaminen on saanut minut ajattelemaan, että politiikka altistaa näille ongelmille. Samalla se on poikkeuksellisen kyvytön ympäristö käsittelemään niitä, koska politiikkaan liittyy vahvasti vahvalta näyttämisen mielikuva.
Suututti, kun luin Aallon sairastumisesta kommentteja, joissa todettiin, että onpa hän herkkä tai että eipä hänestä ollut tähän. Lisäksi asiaa käsiteltiin ikään kuin poliittisena tekona.
Vaikka olen toiminut politiikassa ihan eri tasolla kuin Aalto, tunnistin sen vaikeuden, että kun tunnustaa sairautensa ja hakee apua siihen, joutuu samalla luopumaan poliittisesta roolistaan.
Jos näkisin omien ystävieni ja tovereitteni sairastuvan, haluaisin suojella heitä, en naureskella sairastumiselle.
En syytä sairastumisestani mitään yksittäisiä asioita. Pohjimmiltaan luulen, että ihmisiä toisiaan vastaan kilpailuttava yhteiskunta on aika keskeinen syy masennukseen.