Kävimme hiljattain katsomassa Hämeen Vasemmistonuorten kanssa Michael Mooren uusimman elokuvan, Capitalism: A Love Story. Elokuva oli melko ennalta-arvattava, kliseinen ja populistinen, mutta siinä oli hyvä draivi. Se syntyi leffassa esiintyneiden ihmisten kamppailusta ylivoimaista vihollista vastaan. Siitä, kun kohtalo otetaan omiin käsiin. Ja nyt ei puhuta talvisodasta.
Ihmisellä on kuitenkin jonkinlainen opittu tai synnynnäinen taipumus ajatella, että asiat menevät luonnostaan niin kuin niiden pitäisikin mennä. Lisäksi kokonainen kansanviisauksien genre keskittyy vakuuttelemaan, että jollain yliluonnollisella tavalla asiat kääntyvät aina parhain päin, kun vain pyritään säilyttämään vallitseva olotila mahdollisimman ennallaan.
Että paha saa palkkansa, ja oikeudenmukaisuus voittaa. Että lopussa kiitos seisoo, mutta ahneella on paskainen loppu. Että oikeastaan elämässä käy aina kuten saduissa: hyvät, kiltit ja ahkerat voittavat. Että loppu on kaikkien koettelemustenkin jälkeen onnellinen.
Eivät kai aikuiset ihmiset tosissaan usko, että tämä maailma on oikeudenmukainen paikka ja ihmiset hyviä?
Kansanviisauksissa on paljon sattuviakin, mutta niiden muodossa jaamme toisillemme sen kummemmin ajattelematta myös – emme viisautta, vaan suoranaista typeryyttä. Kertaamme kyseenalaistamattomina totuuksina tiettyjä ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joista muodostuu normeja. Normeja, jotka kieltävät kehityksen ja torppaavat toimintaa, joka tähtää ihmisten hyvään oloon onnellisuuteen.
Eivät kai aikuiset ihmiset tosissaan usko, että tämä maailma on oikeudenmukainen paikka ja ihmiset hyviä? Tai että kun vain mukisematta nielee kaiken ja nöyränä kärsii, niin siinä se maailmakin paranee ja oma kruunu kirkastuu?
Ei ole ollenkaan väärin olla kiltti tai ahkera, ja jos jollekulle riittää onnen takeeksi se kruunujuttu, niin mikäs siinä. Nöyrtymäänkin joutuu monesti elämän edessä. Harmittavan usein vain ihmisten hyveitä käytetään hyväksi näiden oman onnellisuuden kustannuksella. Pidän siksi seuraavaa toteamusta kansanviisautena sieltä viisaammasta päästä: ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki. Ei oikeutta, eikä mitään muutakaan.
Usko onnellisiin loppuihin on varmaankin välttämätön jonkinlaisen mielen tasapainon ja toimintakyvyn säilyttämiseksi elämän myrskyissä. Silti sen ei pitäisi antaa lannistaa tahtoa toimia muutoksen eteen. Eivät asiat mene niin kuin ne menevät, vaan niin kuin ne pistetään menemään.
Tarmokasta, toimeliasta ja toiveikasta uutta vuotta 2010!
Kirjoittaja on tiedotusopin opiskelija Tampereelta