Kaikkinainen säätelyn purku, julkisen palveluiden alasajo, veronkevennykset, sosiaaliturvan leikkaukset ja työehtojen heikennykset esitetään yhteiskunnallisessa keskustelussa usein uudistuksina ja niiden vastustamista pidetään kehityksen jarruttamisena.
Historiallisesti katsottuna tilanne on kuitenkin päinvastoin. Hyvinvointivaltiota tuhoavat ”uudistukset” ovat itse asiassa usein paluuta aikaan ennen toista maailmansotaa. Aikaan, jolloin palkalla tuli hädin tuskin toimeen, tehtaat saivat vapaasti pilata luontoa ja köyhät ja sairaat olivat oman onnensa tai satunnaisen hyväntekeväisyyden varassa.
Syksyn työmarkkinakierros lähtee kohta käyntiin. Kiky-puhalluksen jälkeen työmarkkinasuhteet ovat koetuksella ja edessä lienevät hankalat liittokierrokset. Odotettavaa on, että työnantajaleiristä ja oikeistopuolueista vaaditaan jälleen paikallista sopimista.
Paikallinen sopiminen on hyvä asia, jos kyse on todellisesta sopimisesta, ja sopimukset ja lait määrittävät minimitason ja estävät palkkojen polkemisen.
Valitettavasti monilla paikallisen sopimisen perään huutajilla on toiveena murtaa laajaan sopimiseen perustuva työmarkkinamalli ja heittää jokainen työntekijä neuvottelemaan palkoista ja työehdoista yksin työnantajan kanssa. Tavoitteena on paluu aikaan, jolloin työntekijät kokoontuvat aamuisin tehtaanporteille kyselemään työtä ja työn sai se, joka halvimmalla ja huonoimmilla työehdoilla suostui tekemään.
Työehtosopimusten yleissitovuuden romuttamisen ja paikallisen sanelun puolestapuhujat sanovat, että palkkojen alentaminen ja ”joustavoittaminen” lisää työllisyyttä, kun työnantajilla on varaa palkata enemmän työntekijöitä.
Voi olla, että joskus olisi houkuttelevaa palkata yhden ihmisen kohtuullisella palkalla kaksi huonopalkkaista työntekijää. Työllisyys voisi näin parantua, mutta samalla yleinen palkkataso laskisi ja työssäkäyvien köyhyys kasvaisi. Ei ole vaikea ennustaa, että nuoret ja maahanmuuttajat olisivat erityisen alttiita palkkojen laskulle.
Ilo voisi myös olla ennenaikaista, sillä yleinen ostovoiman kehitys jäisi heikoksi, kun palkkataso ei nousisi. Voi myös olla, että palkka-alesta saavutettu säästö ei menisi uusien työntekijöiden palkkaamiseen, vaan omistajien voittojen kasvattamiseen.
Meidän ei tarvitse arvuutella, mihin säätelyn purkuun perustuva työmarkkinoiden ”uudistaminen” pahimmillaan johtaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa palkansaajien reaaliansiot eivät ole talouden kasvusta ja tuottavuuden kehittymisestä huolimatta juuri nousseet vuosikymmeniin, ja tuloerot ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Rikkaita suosineet veronalennukset ovat vauhdittaneet eriarvoistumista.
Lopputuloksena on syvästi eriarvoinen yhteiskunta, jossa monet tekevät kahta työtä tullakseen toimeen, ja jossa populistiselle politiikalle on tilausta.