Viime viikolla sosiaalisessa mediassa tapahtui jotakin ja nettilehdistä saimme lukea, kuinka taas on someraivo päällä. Jotkut raportoivat, kuinka tunteet kuohuivat. Väitän, että tapauksessa ei kuitenkaan ollut kyse sen enempää raivosta kuin liiallisista tunteistakaan.
Mitä sitten tapahtui? Eräs atk-asiantuntijana tunnettu mieshenkilö julkaisi julkisella Facebook-seinällään kuvan lentokoneessa vieressään nukkuvasta naisesta. Kuvan saatteena luki ”Tästä tulee pitkä lento…” Kuvaajasta itsestään kuvassa näkyi noin neljännes ylävartalosta ja kasvoista. Jos kyse oli selfiestä, kuten selittely myöhemmin kuului, oli aika huono selfie.
Kuvan tarkoitus oli päivänselvä. Sen viesti oli, että vierustoveri on liian iso ja tekee siksi matkasta hankalan. Monet yrittivät parhaansa mukaan keksiä myös vaihtoehtoisia selityksiä. Ehkä nukkuminen olikin se ongelma, että nyt ei ole juttuseuraa ja tulee tylsää. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen henkilö on julkaissut pilkkaavia kuvia lihavista ihmisistä, joten asian selittely parhain päin ei vakuuttanut.
Kiukku epäkohtia kohtaan on voimavara, jolla maailmaa muutetaan.
Somekohuiksi nimitetyissä ilmiöissä ei ole kyse pelkästään yksittäisen ihmisen tekemisistä. Yksittäisen ihmisen yksittäinen somejulkaisu on osa yhteiskunnallisia rakenteita ja tuo ne näkyväksi, joskus hyvin ikävällä tavalla.
Siis sillä lailla ikävällä tavalla, mitä nyt esimerkiksi seksismi, naisviha, rasismi tai läskien haukkuminen on. Ikävältä voi toki tuntua ihmisestä itsestään, kun ilmentää näitä omassa toiminnassaan ja saa vastaansa tiukkaa kriittistä palautetta. Kun typerän somejulkaisun alle tulee muutama sata kommenttia, joissa sanotaan, että olit todella urpo, kun toimit noin ja sinun sietäisi hävetä.
En haluaisi tällaisissa tapauksissa enää koskaan lukea yhtään kertaa, että kyse on raivosta. Netissä nähdään aivan jatkuvasti ihan oikeaa raivoa, kunnon vihaa, väkivaltafantasioita ja uhkailua henkilöihin kohdistettuna. Usein vain siksi, että nämä henkilöt ovat olemassa omina itsenään ja sanovat jotain internetissä.
Ei myöskään haittaisi, jos ei enää koskaan tarvitsisi lukea lynkkaamisesta sellaisessa yhteydessä, jossa ei ole kyse rotuperustaisista julkisista teloituksista. Kritiikki paskamaista toimintaa kohtaan ei ole sama kuin teloitus.
Vaikka joku olisi kuinka väärässä, ei ole syytä uhkailla. Pitää pystyä tekemään ero sen välille, kritisoidaanko toimintaa ja sanomista, vai kiistetäänkö ihmisen oikeus olla olemassa ja toimia tässä yhteiskunnassa.
Todellista someraivoa ovat ne tappo- ja raiskausuhkaukset tai kohteen kuolemalla ja raiskatuksi tulemisella fantasiointi, mitä esimerkiksi rodullistetut ihmiset, transihmiset, feministit, kriittiset tutkijat ja toimijat, ylipäätään kaikki ei ihan normiin mahtuvat, yhteiskunnallisesti aktiiviset toimijat saavat jatkuvasti ihan vaan siksi, että uskaltavat olla äänessä omalla nimellä tai nimimerkillä.
Kritiikkiä voi esittää myös tunteella. Se, että menee hermo, kun kerta toisensa jälkeen hakkaa päätään sortaviin rakenteisiin, ei mitenkään lähtökohtaisesti vähennä kritiikin arvoa. Kiukku epäkohtia kohtaan on voimavara, jolla maailmaa muutetaan.
Kritiikin leimaaminen raivoksi tai tunteiluksi on tuttu hiljentämisstrategia, se siirtää koko keskustelun itse asiasta jonnekin aivan muualle. Sen sijaan, että käytettäisiin lihavan ihmisen salakuvaamista ja pilkkaamista esimerkkinä laajemmista ongelmista, puhutaankin vaan raivosta. Kätevä tapa pönkittää normeja ja pitää yhteiskunnalliset rakenteet juuri sellaisena kuin ne ovat, epätasa-arvoisina ja poissulkevina.
Jokainen somekohujen anatomiasta koskaan lukemani analyysi tai kolumni jättää aina myös pois median roolin näiden kohujen tosiasiallisena tuottajana. Lähes jokaisessa seuraamassani tapauksessa keskustelu on pysynyt varsin maltillisena ennen kuin media on asiasta uutisoimalla tehnyt kohun. Pääsääntöisesti vasta sen jälkeen on nähty todellista raivoa.
Vastuullinen media ei uutisoisi kohusta tai raivosta, vaan niistä ilmiöistä ja ongelmista, joihin kulloinenkin tapaus liittyy. Vastuullinen media uutisoisi siitä, mistä kritiikissä on laajemmin kyse, eikä tuottaisi ja lietsoisi kohua ja raivoa.
Vastuulliset sosiaalisen median käyttäjät puolestaan puuttuvat kiusaamiseen ja pilkkaamisen, kun sitä näkevät. Heikompien puolustaminen on vähintä, mitä jokainen meistä voi tehdä. Somelynkkauksen sijaan voisimmekin alkaa puhua somevalistuksesta silloin kun jonkun perseilyyn puututaan joukolla tiukan kriittisellä otteella ja vaaditaan kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan.
Samaan tapaan, kun raivoksi leimaaminen vie huomion pois itse kritiikin aiheesta puheella somemokasta voi vähätellä tapahtumaa. Pilkkaustarkoituksessa julkaistu salaa otettu kuva toisesta ihmisestä ei ole somemoka. Se on yhtä vähän somemoka kuin koulukiusaaminen on välituntimoka, kuten joku nokkelasti rinnasti.
Jokainen meistä toki mokaa koko ajan. Silloin on syytä pyytää anteeksi, että toimi päin persettä. Toisten tunteiden pahoittelu (”jos loukkaannuitte”) ei ole anteeksipyyntö. Parhaiten mokista selviää myös niin, että ei toista samoja mokia. Ainakaan kovin monta kertaa.
Kannattaa tehdä parhaansa ymmärtääkseen mikä meni vikaan. Se ei aina ole helppoa eikä miellyttävää. Ihmisenä kasvaminen on usein kovaa työtä.
Jäin miettimään samaa mitä Saara Sarvas Ylen Vaakakapinan nettisivulla kirjoittamassaan artikkelissa kysyy: ”Kuinka monta esimerkkiä Internetissä sopivista tai sopimattomista kuvista ja videoista pitää vielä kuohuttaa läpi, ennen kuin ihmiset oppivat kunnioittamaan toisten koskemattomuutta ja kehoa?”
Toivon, että ei enää yhtään.