Kun tämä länsiliitto tarjosi entisille reaalisosialismin maille PfP-kumppanuusohjelmaa Nato-jäsenyyden odotushuoneeksi, Yhdysvallat kutsui mukaan myös Suomen.
Vuonna 1994, jolloin Suomi kiirehti hyväksymään kutsun, puolueettomuus kuului vielä valtion viralliseen ulkopolitiikkaan, eikä mukaanmeno Naton rauhankumppanuuteen ollut mikään läpihuutojuttu. (Puolueettomuudesta luovuttiin kansalta lupaa kysymättä lopullisesti Paavo Lipposen (SDP) kirjoittamassa Lipposen I hallituksen ohjelmassa vuonna 1995.)
Kiusallisen keskustelun välttämiseksi Ahon hallitus ei vienyt rauhankumppanuutta eduskuntaan vaan päätöksen ohjelmaan osallistumisesta teki valtioneuvoston esittelyssä yksin presidentti Martti Ahtisaari (ent. SDP, nyk. Nato). Jos mukaan piti mennä, demokratiassa päätös olisi täytynyt tehdä eduskunnassa niin kuin se tehtiin muissa liittoutumattomissa maissa Ruotsissa, Itävallassa ja Irlannissa.
Sitten lasikauppaan astui Donald Trump -niminen norsu, joka uhosi panevansa kaikki optiot uusiksi. Maailmanpolitiikassa sota rupesi kuulostamaan uskottavalta vaihtoehdolta, ja sen sytytyslangan tulitikut on annettu Trumpin käsiin.
Kun puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden taika oli saatu murretuksi, Suomi alkoi kiinnittyä Natoon entistä tiukemmin sotilaallis-poliittisin sitein. Ensin lähetettiin tarkkailijoita Naton sotaharjoituksiin. Sitten ruvettiin niihin osallistumaan ulkomailla. Sitten ruvettiin kutsumaan Nato-maiden sotilaita harjoittelemaan sotaa Suomessa. Mentiin ja tultiin. Koulutettiin ja kouluttauduttiin. Standardoituttiin Nato-yhteensopiviksi.
Isäntämaasopimus ohi eduskunnan
Nato-yhteistyön huipennus oli isäntämaasopimus, joka tehtiin vasta vuonna 2014.
Sen ajoitus oli pahasti jälkijättöinen, sillä vieraiden joukkojen maahantulopalvelujen tuotanto käynnistyi jo 2000-luvun alussa. Jo silloin Suomi lupasi ilmoittaa Natolle, mitkä lentokentät ja satamat Suomi ”tarvittaessa” antaa Naton käyttöön. Nato puolestaan antoi Suomelle listan niistä kauppalaivoista, jotka se toivoi Suomen ”tarvittaessa” antavan sen käyttöön. Suomen kartat ja merikortit muutettiin Nato-yhteensopiviksi. Suomen perustuslaista poistettiin maininta siitä, että armeijan komentokieli on suomi. Ja niin edelleen.
”Isäntämaasopimus” ei ole oikeasti mikään sopimus. Virallisesti se on ”yhteisymmärryspöytäkirja” (Memorandum of Understanding eli MOU), joka on lähes sanasta sanaan kopioitu Naton asiakirjasta ”AJP-4.5 (B)”. Ilman, että se on laki, asetus tai valtiosopimus, se löytyy Suomen asetuskokoelmasta, mutta aivan poikkeuksellisesti vain englannin eli amerikan kielellä. Mikähän älämölö muuten syntyisikään siitä, jos Suomen tekemät sopimukset Venäjän kanssa julkaistaisiin kansalle vain venäjänkielisinä!
Isäntämaasopimuksen allekirjoittivat Naton Walesin huippukokouksen yhteydessä kenraalit, Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg ja Naton puolesta sen Euroopan-joukkojen komentaja Philip M. Breedlove (Samassa tilaisuudessa Ruotsin puolesta sen hyväksyi armeijan komentaja Sverker Göranson).
Kun asialla olivat kenraalit, kyseessä on politiikka, josta Suomella on jonkin verran aikaisempaa kokemusta: Vaasan senaatin maaliskuulla 1918 Saksan kanssa tekemä isäntämaasopimus ja Suomen syksystä 1940 alkaen salassa valmisteltu ilmeisen suullinen isäntämaasopimus yhteishyökkäyksestä Hitlerin joukkojen kanssa Neuvostoliittoon.
Kumpaakaan ei annettu eduskunnan käsittelyyn. Jälkimmäisen hoitivat sotilaat eikä mitään pantu paperille. Nyt on sentään kirjallinen yhteisymmärryspöytäkirja, jolla politiikkaa ulkoistetaan eduskunnalta armeijalle.
Ruotsissa oli pöytäkirjaan lisätty varaumia ja se piti hyväksyä valtiopäivillä (jossa vasemmistopuolue ja ruotsidemokraatit sitä vastustivat), mutta Suomessa sitä ei annettu eduskuntaan edes tiedoksi.
Miksi sitä ei Suomessa viety eduskuntaan?
Suomen puolustusministeriön toimintatapaan kuuluu se, että se käy jatkuvaa informaatiosotaa Suomen Nato-jäsenyyden ja asevoimiemme Nato-yhteensopivuuden puolesta. Siihen strategiaan kuuluu vaikeneminen siitä, mitä sillä on teon alla. Jopa Suomen armeijan ylipäällikkönä toimiva tasavallan presidentti on silloin tällöin pidetty pimennossa siitä, mitä tapahtuu todella.
Demokratiaa on se, että keskustellaan eikä käskytellä niin kuin sotaväessä.
Puolustuksesta hyökkäykseen
Sopimuksen mukaan Naton sotilaalliseen toimintaan isäntämaassa voi kuulua sotilaallinen toiminta, mukaan lukien ”taistelun tai sotilaallisen toimen tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavan torjuntatoimen toteuttaminen, myös hyökkäys, siirtyminen, huolto ja taisteluharjoitukset”.
Puolustusliittona markkinoitu Nato on vuodesta 1999 lähtien ollut myös hyökkäysliitto. Silloin sen perustamissopimuksesta poistettiin rajoitus, jonka mukaan se voi operoida ja harjoittaa sotilaallista toimintaa vain jäsenmaidensa alueilla.
Nato tai sen jäsenmaa (Yhdysvallat!) voi isäntämaasopimuksen mukaan saada toimilleen myös sotilastukikohtia, jotka suomalaiset itse rakentavat tai varaavat niiden käyttöön. Sopimusta voidaan soveltaa myös vieraiden joukkojen kauttakulkuun.
Pysyviä amerikkalaistaistelijoiden läsnäoloa Suomi ei salli, mutta tarpeet voivat muuttua. Ensimmäisen kerran suursotien jälkeen Norja avasi vuonna 2016 maansa Naton sotilaiden pysyvälle läsnäololle ilman turistiviisumia.
”Sopimuksen” sitovuus
Isäntämaasopimukseen on kirjattu kohtaan 3(5) juridinen perustelu sille, että Suomeen saa tulla Naton tai sen jäsenmaiden joukkoja vain Suomen kutsusta: ”Tämän pöytäkirjan määräyksiä sovelletaan rauhan, poikkeusolojen, kriisien ja konfliktien aikana tai kansainvälien jännitystilan aikana siten kuin isäntämaan ja Naton asianomaiset viranomaiset yhdessä päättävät.”
”Yhdessä päättävät” on kuitenkin tulkintakysymys.
Isäntämaasopimuksen liitteen AJP- 4.5 (B) mukaan sopimus on ”poliittisesti sitova”, eikä siis oikeudellisesti sitova valtiosopimus. Sopimuksesta pääsee irti kuuden kuukauden irtisanomisajalla, mutta joukon jättämisellä on poliittinen hinta.
Ruotsissa sopimuksen vastustajat nostivat keskusteluun maan osallistumisen kansainväliseen ydinsulkusopimukseen ja kritisoivat hallitusta siitä, että heidän mielestään tulkinnanvaraisesta veto-oikeuskirjauksesta ei voi vetää suoraa johtopäätöstä siitä, että Ruotsiin ei saa sijoittaa eikä Ruotsin läpi kuljettaa Nato-maiden ydinaseita.
”Yhdessä päättämisestä ei Suomessa ole tarkkaan mietitty, kuka tai mikä Suomessa päättää kutsumisesta: onko se presidentti, hallitus vai eduskunta, niistä kaksi yhdessä tai kaikki kolme yhdessä. Eduskuntaa ei saisi näissä asioissa syrjäyttää kansanvallan käytöstä.
Viime aikoina näyttänyt siltä, että Suomen Nato-optio ei ole ollut ainoa kuviteltavissa oleva vaihtoehto Suomelle. Jossakin on ilmeisesti puuhailtu sellaista vaihtoehtoa, että Suomen ei pidä yrittääkään liittyä Natoon, koska kansa sitä vastustaa, mutta jos hypätäänkin Nato-jäsenyyden ohi suoraan Yhdysvaltojen syliin ja koplataan sen kanssa sotilaspoliittiset suhteet, kansa ei tiedä sitä vaihtoehtoa vastustaa.
Sitten lasikauppaan astui Donald Trump -niminen norsu, joka uhosi panevansa kaikki optiot uusiksi. Maailmanpolitiikassa sota rupesi kuulostamaan uskottavalta vaihtoehdolta, ja sen sytytyslangan tulitikut on annettu Trumpin käsiin.
Suomelle on nyt tärkeää palauttaa liittoutumattomuutensa uskottavuus.
Sunnuntaina kello 13 Kansan Uutisissa julkaistaan Esko Seppäsen analyysin toinen osa. Se käsittelee Suomen suhteita Venäjään.