Sofi Oksanen: Puhdistus. Tampereen teatterin Frenckell-näyttämö, ensi-ilta 9.10.2009.
Ohjaus Mikko Viherjuuri, lavastus Marjatta Kuivasto. Rooleissa mm. Tuija Vuolle, Suvi-Sini Peltola, Piia Soikkeli, Esa Latva-Äijö, Ville Majamaa.
Sofi Oksasen menestysnäytelmän Puhdistuksen toinen ensi-ilta-aalto pyyhkii maata. Tampereen lisäksi se saa ensi-iltansa eri versioina tänä syksynä myös Joensuussa ja Seinäjoella. Kantaesitys nähtiin Kansallisteatterissa 2007.
Oksanen on itse sanonut, että näytelmä syntyi turhautumisesta ja väsymisestä seksuaalisen väkivallan loputtomaan toistumiseen.
Näytelmässä seksuaalinen väkivalta yhdistyy totalitaarisen valtion häikäilemättömään muuhun väkivaltaiseen alistamiseen.
Ahdistavaa tilitystä Neuvostoliiton sorrosta
Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön Puhdistus on kuin lohduton kuolinmessu sorron alle rusentuvalle inhimillisyydelle. Siinä ihmisen, etenkin naisen, inhimillisyys, itsetunto ja oma kyky oikeudenmukaisuuteen ja hyvyyteen lyödään päreiksi. Alistava väkivaltainen järjestelmä vetää kaiken arvokkaan lokaan.
Samalla kun Puhdistus on ankaruudessaan aistit sumentavaa puhetta naisen väkivaltaisesta kohtelusta, se on – Tampereenkin esityksessä – hyvin selkeästi ahdistavaa tilitystä Neuvostoliiton sorrosta. Virolais-suomalaisen Oksasen tekstissä puhutaan erityisesti Virosta.
Lohduttomaksi esityksen tekee se, että siinä ei ole toivoa, nimeksikään. Järjestelmä näyttää puristavan viattomimmastakin ihmisestä itsesuojeluvaiston avulla esiin pahuuden ja petturuuden.
Polttoitsemurha ”puhdistaa” lopulta inhimillisyyteen itsepäisesti kurottautuneen päähenkilön pois näyttämöltä – että hänen tilalleen tulevat saisivat uuden mahdollisuuden.
Tuija Vuolle ylitse muiden
Grand Old Lady Tuija Vuolle nousee pääosassaan (Aliide Truu) Neuvosto-Viron historian läpieläneenä moneen kertaan häväistynä naisena vakuuttavuudessaan ylitse muiden. Ilman Vuolletta näytelmä ei olisi puhjennut täyteen mustantulppaanin kukkaansa.
Silti on sanottava, että Piia Soikkeli nuorena hätääntyneenä pikkuhuorana lataa kehiin sellaista pahaan systeemiin syntyneen viattoman nuoren tuskaa, että itkunsekainen nieleskely karheuttaa katsojan kurkkua ilkeästi.
Vallan rattaissa myötäelävää puolueorganisaattoria Martin Truuta esittävä Ville Majamaa on miehistä kaikista onnistunein. Hänen rauhallinen ja tosiasioista tietämätön – tai välittämätön – hahmonsa on näennäisviattomuudessaan järkyttävä allegoria koko sille alistavalle järjestelmälle, josta näytelmä kertoo.
Martin Truun kaltaisten keskivertojen järjestelmää kritiikittömästi ylläpitävien mattimeikäläisten avulla systeemit pysyvät pystyssä, aikansa.