Taidetta ja maksettua seksiä

Taide on vasara!

Nuorena kulttuuriantropologian opiskelijana ihailin suomalaista alan gurua Edvard Westermarckia (1862–1939), moraalin, avioliiton ja insestitabun joissain piireissä edelleenkin noteerattua tutkijaa.

Luin osapuilleen hänen koko tuotantonsa, ja vaikka suhtauduinkin varauksella hänen joihinkin nykyään sosiobiologiaksi tulkittaviin ajatuksiinsa. Olin varsin innostunut – varsinkin kun hänen empiriansa perustui osin ihan oikeasti muualla kuin läntisessä maailmassa asuvien ihmisten kanssa itse koettuihin asioihin.

Vuodesta 1898 hänen loppuelämänsä oli nimittäin sidoksissa Marokkoon, mistä hän kirjoitti useita kirjoja ja mistä hän hankki oman talonkin. Hän vietti loppuelämästään noin yhdeksän vuotta Marokossa. Alun perin hänen oli tarkoitus aloittaa Marokosta maail-man kiertäminen vertailevan tutkimuksen merkeissä, mutta hän ei koskaan päässyt Marokkoa pidemmälle.

Westermarck oli homoseksuaali, mistä ei tuolloin puhuttu lainkaan, ja mistä ei nykyäänkään puhuta kovin usein. Marokko oli tuolloin poikarakkauden luvattu maa – niin homokielteinen kuin islam edelleenkin on. Satamakaupunki Tanger, missä Westermarckin tukikohta sijaitse, oli aikoinaan varsinainen paheiden pesä. Tätä varmaankin vahvisti se, että kaupunki oli kansainvälinen vyöhyke vuosina 1923–56.

Vapaamielisessä Tangerissa viihtyneitä homoseksuaaleja oli useita – yksi kuuluisimmista varmaankin siellä asunut yhdysvaltalaissyntyinen kirjailija ja säveltäjä Paul Bowles (1910–1999).

Esitin 1980-luvulla jossain seminaarissa ajatuksen, että Westermarck jäi Marokkoon poikarakkauden takia. Tämä ei herättänyt vastakaikua. Myöhemmin eräs ulkomainen vieraileva luennoitsija – en valitettavasti muista enää kuka enkä muista mahdollista evidenssiäkään – esitti samankaltaisen ajatuksen. Luonnollisestikaan asia ei selviä Westermarckin muistelmista Minnen ur mitt liv (1927).

Käyttäessäni sanaa ”poikarakkaus” minut valtaa lievä häpeä, koska todellisuudessa kyse on vastenmielisestä orientalistisesta pedofiliasta, jota harrastetaan edelleenkin. Enhän minä tietenkään tiedä, oliko Westermarck varsinainen pedofiili, mutta seksituristi hän ainakin oli – tietenkin sillä erotuksella, että älymystöä, joka harrastaa seksiturismia, ei ole ollut tapana nimittää seksituristeiksi.

Entä sitten se massiivinen taidetuotanto, joka on saanut innoituksensa orientalistisesta tematiikasta? Minkälainen oli se Tahiti, jonka taidemaalari Paul Gauguin (1848–1903) teki kuuluisaksi? Lukemani perusteella se oli seksuaalisesti vuosisadan Pariisia paljon vapaamielisempi. Ei ole epäilystäkään siitä, että Gauguin oli seksituristi. Tämä selviää myös Nancy Mowll Matthewsin kirjasta Paul Gauguin – An Erotic Life (2001).

Entä sitten toinen saman suuruusluokan taidesankari? Mitä Henri Matisse (1869–1954) teki Marokossa vuosina 1912–13? Osan siitä kertoo kirja Matisse in Morocco (1992).

No, taidehistoriallisesti ilmaisten Matisse maalasi muun muassa ns. odaliskeja. Odaliski kuulostaa neutraalilta, se on jopa taidehistoriallisesti vakiintunut lajityyppi. Se löytyy kaikista taidehistoriallisista hakuteoksista. Nimitys (”huonenainen”) viittaa alun perin hovin palvelijan asemaan. Kauneimmat odaliskit, joihin sulttaani mieltyi, koulutettiin jalkavaimoiksi. Heiltä edellytettiin tietysti myös eroottisia taitoja.

Kansankielellä ilmaistuna Matisse maalasi marokkolaisia huoria. En tiedä, mitä muuta hän heidän kanssaan teki, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että hänkin oli seksituristi. Ainakin hän oli erotisoimassa itämaista kulttuuria. Se on perisynti, johon on syyllistynyt lukematon määrä taiteilijoita ja kirjailijoita ja josta kärsimme edelleenkin monin tavoin – muun muassa Thaimaassa, missä ei ole valekaapuna enää edes mukana Matissen ja kumppaneiden jollain tavoin sensuellia ja romanttista, vaikkakin valheellista, taiteella glorifioitua maailmaa. Nykyään se on pelkkää panoa ja riistoa. Se on myös totaalisen vastenmielistä.

Seksiturismi jatkuu Marokossakin. Tätä on siellä käynyt kartoittamassa tamperelainen valokuvataiteilija Tuomas Koskialho. Hän on lähtenyt jäljittämään omalla tulkinnallaan Matissen maailmaa. Hänen mukaansa Matisse kertoo aikansa seksityöläisistä, jotka nykyään katsovat meitä takaisin tämän mestariteoksista. Koskialho on ”rakentanut pastissin Matissen maalauksista keskittyen Marokon seksiturismikenttään, teeskentelemällä olevansa seksituristi”.

Hän on kuvannut huoria ja sutenöörejä. Teoksista ei varmaankaan tule taidehistorian mestariteoksia, eivätkä ne ainakaan koskaan tule katsomaan takaisin, koska henkilöt on tehty tunnistamattomiksi.

Teoskokonaisuudessa on myös yhteisötaiteellinen ulottuvuus, eli Koskialho imitoi seksiturismia ilmiönä laittamalla pienikokoiset jpg-kuvat myyntiin ebay:hin. Samalla tavalla kuin seksituristit myyvät omia kuviaan netin foorumeilla. Kuka tahansa voi osallistua teokseen ostamalla itselleen digikuvan.

Matkalla takaisin Huopalahdesta stadiin ryhdyin välittömästi inventoimaan kaikkia niitä suomalaisia taiteilijoita, joilla oli orientalistista kiinnostusta. Päätin myös lukea uudestaan Joel Lehtosen (1881–1934) kirjan Puolikuun alla – matka- ja mielikuvia murjaanien maasta (1919). Ketähän hän mahtoi hässiä Tunisiassa vuonna 1914?

Harva poliittinen näyttely on saanut minussa aikaan tällaista ajatusmyrskyä. Pitäisiköhän Suomenkin taidehistoriaan kirjoittaa uusi luku?

Tuomas Koskialho: After 100 Years in Morocco 30.12. saakka Asematila, Helsinki (Huopalahden vanha asemarakennus).