Kun natsit miehittivät toukokuussa1940 Belgian, jalkaväkeen kutsuttu sarjakuvataiteilija Hergé oli Ranskan puolella sairaalassa. Hergé olisi voinut paeta Lontooseen, missä Tintin edesottamukset olivat tuottaneet roimasti rahaa, mutta rojalistina hän totteli Leopold III:n kehotuksia ja paineli kotimaataan kohti.
Belgialaiset Leopoldit herättävät ikäviä assosiaatioita ja myös Leopold III tärväsi maineensa liian läheisellä yhteistyöllä natsien kanssa. Sodan jälkeen hänellä ei ollut enää valtaistuinta, jolle palata.
Lokakuussa 1940 Le Soir -lehden lastenliitteessä marssi töyhtöpäinen nuori mies Tintti ja perässä läähätti innokas koira Milou. Parivaljakko oli valmiina palvelemaan natseja.
Jos maan nimenä on vaikkapa Suomi, syntyy helposti käsitys, että siellä asuu vain suomenkielisiä suomalaisia.
Hergén inspiraatiolle miehitysolot tekivät hyvää ja natsien suojeluksessa ilmestyi sellaisia Tintti-klassikoita kuin Kultasaksinen rapu ja Yksisarvisen salaisuus.
Nokkelan töyhtöpään harharetket päättyivät syksyllä 1944, jolloin liittoutuneet ampuivat kaikki Le Soirin toimittajat. Joukkoteloitus kuulostaa hurjalta, mutta näin väittää Daniel Rydén kömmähdyksiä ruotivassa kirjassaan Maailmassa on virhe (Atena 2014).
Hergéä ei ammuttu, vaikka vastarintaliike huusi kostoa ja vasemmistolehti La Patrie julkaisi sarjakuvan ”Tintin seikkailut natsien kanssa”. Tintti ja kapteeni Haddock hyppivät siinä riemusta vapauduttuaan natsi-Hergén kuristusotteesta.
Sarjakuvataiteilijan saattoi pelastaa vuonna 1939 julkaistu Kuningas Ottokarin valtikka, Tintti-albumi, jossa Bordurian fasistihallinto ottaa komentoonsa rauhallisen Sylvadian.
Borduriassa puhutaan borduuria, mutta näytteitä sen sanastosta Hergé tarjoaa niukasti. ”Mänhir” on joka tapauksessa herra, ”opernska” ooppera, ”platz” tori ja ”zservis” palvelu. Mussolini ja Hitler lyövät kättä Müsstlerissä, Teräskaartin johtajassa.
Sylvadian kieli sylvaadi perustuu tutkijoiden mukaan maroliin, Hergén isoäidin puhumaan hollannin murteeseen: ”Könikstz eszt güdd” (Kuningas on hyvä) ja ”Dan dzetronn eszt ervöh” (Sitten valtaistuin on häntä varten).
Kukaan ei käytä todellisessa elämässä borduuria tai sylvaadia, mutta intiaanikieliin pohjautuva klingon on erkaantunut kauas Star Trekin avaruusmaailmasta. Klingoniksi voi tehdä Google-hakuja ja kääntää vaikkapa Shakespearen näytelmiä.
Televisiosarjojen hauskimpiin jaksoihin kuuluu Frasierin Star Mitzvah, jossa radiopsykiatri leveilee poikansa bar mitsva -juhlassa heprean taidoillaan. Tekstin kääntäjällä on valitettavasti kana kynittävänä ja niin liikuttunut Frasier pitää puheensa klingoniksi.
Keinotekoiset kielet pohjautuvat usein romaaniseen sanastoon, mutta budinos on yhdistelmä udmurtia, viroa, unkaria, maria, mansia, mordvaa ja – totta tosiaan – suomea.
Udmurtian etnofuturistien luoma budinos on saanut nimensä Herodotokselta, jonka historiateos mainitsee Donin takana asuvat helonit ja paimentolaiskansa budinit. Omaleimaisuutta janoavat udmurttiälyköt pitävät budineita esivanhempinaan ja budinosta kantauralin rekonstruktiona.
Miltä ”ugrien esperanto” sitten kuulostaa? Otetaan esimerkiksi lukusanat yhdestä kymmeneen: ikte, kjakte, kolme, nelje, vite, kute, sncheme, kande, inde, kime. Ja suomalainen tai kukaties japanilainen sävy on myös omistuspronomineissa: mono, tono, sono, mino, tino, sodo .
Suomea sivuava russenorsk luetaan puolestaan pidginkieliin, jotka ovat syntyneet satunnaisesta tarpeesta. Kun Norjan kalastajat ja Venäjän kauppamiehet kohtasivat pohjan perillä, he kommunikoivat koruttomalla sekakielellä: ”Moja på tvoja” (Puhun kieltäsi), ”Kak pris?” (Mikä on hinta) ja ”Mangeli kosta?” (Mitä maksaa).
Vallankumous katkaisi kalabisneksen ja samalla hauska russenorsk vajosi historian hetteeseen.
Myös esperantolla on venäläiset juuret, sillä sen luoja, juutalainen Lazar Zamenhof syntyi vuonna 1859 keisarikunnan länsilaidalla Liettuassa ja opiskeli lääketiedettä Moskovassa.
Zamenhof määritteli itsensä ihmiskunnan jäseneksi ja halusi luoda neutraalin kielen, joka yhdistäisi kansat ja toisi maan päälle rauhan. Kansallisista tunnuksista, vieläpä nimistöstä, oli niin ikään päästävä eroon. Jos maan nimenä on vaikkapa Suomi, syntyy helposti käsitys, että siellä asuu vain suomenkielisiä suomalaisia.
Ongelma on laaja, mutta oman tulkintani mukaan ainakaan Yhdysvalloissa, Alankomaissa, Belgiassa, Itävallassa, Norsunluurannikolla, Liberiassa, Pakistanissa ja Australiassa maan nimellä ja kielioloilla ei ole yhteyttä.
Toisaalta esperantosta kaavailtiin Moresnetin virallista kieltä, mutta Versaillesin rauhansopimuksessa tämä minivaltio liitettiin Belgiaan ja sen sadan vuoden yksinäisyys oli ohitse.
Esperantoa, rauhan ja toivon kieltä, ovat puhuneet kirjailijamammutti Leo Tolstoi, TPSL:n kansanedustaja Tyyne Leivo-Larsson ja muusikko M. A. Numminen, jolla oli koulussa pakkoesperanto.
Henkilökohtainen esperantohistoriani alkoi yhtä lailla koulusta. Multahovin kansakoulun oppilaat tilasivat kuusijuhlan pukinkonttiin joko Poikien omaa kirjaa tai Tyttöjen omaa kirjaa, ja vähintäänkin tytöt perehtyivät tätä kautta esperanton alkeisiin.
Pelkkää suomea kimittävälle kymmenvuotiaalle romaanis-slaavilainen esperanto oli turhan hankalaa, joten heti loppiaisen jälkeen harrastukseni alkoi hyytyä.
Tällä erää tiedän aiheesta kuitenkin enemmän, sillä raumalainen Tuomo Grundström lähetti minulle toimittamansa artikkelikokoelman Tohtori Zamenhof ja kansainvälinen kieli (2011).
Olen kertonut näillä palstoilla, millaisia sydänsuruja samainen Tuomo minulle varhaisessa teini-iässä tuotti. Minä halusin Tuomon kirjekaveriksi, mutta sain vastaukseksi virallisen postikortin, jossa luki: ”Kirje seuraa korttia niin kuin kesä seuraa talvea.”
Vuodenajat vaihtuivat kymmeniä kertoja, mutta Tuomosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Ja sitten, yhtäkkiä, kesken vasemmistoliiton puoluekokouksen vilkaisin nimilistaa ja tajusin, että Tuomo istui salissa.
Käsitykseni Raumasta on nyt muuttunut, sillä se ei olekaan mikä tahansa pitsikylä, vaan esperanton suomalainen pääkaupunki. Kaikki maailman esperantistit tuntevat Rauman manifestin, raumismon aatteen ja ehkä myös Tuomo Grundströmin, Studrondo en Rauman johtajan.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.