Elokuvissa hylätyt rakennukset täyttyvät pölystä, ikkunalasit rikkoutuvat ja tuulenvire löyhyttää aavemaisesti verhoja tai niitä riekaleita, joita verhoista on enää jäljellä.
Ilman ihmisten hilsettä ja kissojen karvoja, ilman käytettyjä vaatteita ja rutattuja lakanoita, ilman touhua ja liikettä pölyä ei kuitenkaan synny, joten tyhjillään seisova lapsuudenkotini on vuodesta toiseen yhtä siisti kuin äidin eläessä.
Kaikki tavarat ovat niillä paikoilla, joille ne jäivät joulukuussa 2010, kun äiti ”suistui sukkaansa”, kuten kalevalaiset runot vanhuksen kompastumista kuvaavat. Äiti kiikutettiin sairaalaan ja siellä hän seuraavana päivänä kuoli.
Yhtään karjalanpiirakkaa ei ole epäsymmetristen ryppyjen takia suusta sylkäisty.
Tuvan pöydällä on yhä valokuva, jota äiti viimeisenä päivänään ehkä katseli. 1960-luvun alkuvuosina otetussa kuvassa on neljä naista: tyttömäinen äiti, äidin vanhin sisko, enon vaimo ja naapurin miniä. Kaikilla on takaa sidotut huivit, raidalliset esiliinat ja epävarmoissa hyppysissään puiset pulikat.
Kääntöpuolen teksti kertoo, mitä kuvassa tapahtuu: meneillään on marttojen järjestämä leipomisalan koulutus, karjalanpiirakkakurssi!
Pitäisikö tälle nauraa? Mahdollisesti, sillä kaikki naiset olivat evakkoja ja mitä suurimmassa määrin karjalaisia, ja silti he pitelivät pulikoita kuin alakoululainen aapistikkua.
Ainakaan äidin tapauksessa kurssi ei tuottanut tulosta. Kului useita vuosia ennen kuin äiti tarttui taas pulikkaan, ja silloinkin tarkoituksena oli vihkiä minut karjalanpiirakoiden saloihin.
Vihkiminen on tosin vahvasti sanottu, koska toinen toistamme tukien ja vertaisapua hakien harjoittelimme pulikalla kaulimista ja reunojen rypyttämistä. Äiti pyrki täydelliseen jälkeen, mutta minä ajattelin, että kunhan hänessä nyt on. Yhtään karjalanpiirakkaa ei ole epäsymmetristen ryppyjen takia suusta sylkäisty.
Mikä selittää sen, ettei täyskarjalainen äiti osannut karjalanpiirakoita leipoa? Oliko hän käsistään harvinaisen kömpelö? Kaukana siitä. Äiti pyöräytti lauantaisin rieskat, kanelipullat, tiikerikakut, bostonkakut, mustikkapiirakat, piimäpiirakat, perunapiirakat ja porkkanapiirakat eikä edes kukkomainen hakkoopiirakka tuottanut ongelmia.
Vitsi piilee siinä, etteivät luterilaiset ennen sotaa karjalanpiirakoita leiponeet. Tai jos jossakin päin Karjalaa leipoivat, tapa oli lainattu naapurikylän ortodokseilta. Karjalanpiirakat ovat kuin virpominen, viehättävä traditio, mutta luterilaisille alun perin vieras.
Karjalassa karjalanpaistia ei sanottu karjalanpaistiksi eikä karjalanpiirakkaa karjalanpiirakaksi, vaan ulkopuoliset keksivät nimet sodan jälkeen. Sama koskee oikeastaan koko karjalaisuutta. Ihmiset olivat tietyn kylän ja parhaassa tapauksessa tietyn pitäjän asukkaita, mutta Karjalan heimosta ja maakunnasta paasattiin vain kouluissa ja suojeluskunnan kesäjuhlissa.
Jos osuin aikuisiällä vanhempieni kahvipöytään, en ruvennut toitottamaan, kuinka me uusmaalaiset olemme niin jäykkiä ja pystypäisiä. Yhtä lailla äiti ja isä vaikenivat karjalaisuudesta, sillä heidän identiteettinsä perustui menetettyyn kotikylään tai – tarkasti laskien – kymmenen talon kyläkulmaan. Heimo ja maakunta olivat heille hävettävän korkealentoista retoriikkaa.
Karjalaisuutta on ollut ikiajat olemassa, mutta vasta yhteinen kohtalo, pakolaisuus, nivoi Viipurin herrasväet, Uudenkirkon ukot ja Lunkulansaaren pässinuhraajat kansanryhmäksi, jonka pyyteitä ja toiveita pidettiin yhteisinä.
Olavi Paavolaisellakin oli sormensa pelissä. Jokaiseen evakkokotiin hankittiin Karjala muistojen maa tai Rakas entinen Karjala, mahdollisesti molemmat, ja kuvateoksia vuodesta toiseen selatessaan evakot alkoivat sisäistää Karjalan ja karjalaisuuden.
Vanhempiani tämä ei koskenut. Sain kerran erikoisen päähänpiston ja tilasin heille joululahjaksi Karjala-lehden, mutta kumpikaan ei jaksanut sen juttuja lukea. Vanhemmistani oli herttaisen yhdentekevää, miten Salmissa tai Sakkolassa, umpivierailla paikkakunnilla, oli ennen sotaa eletty.
Perinteen perusatlas, Suomen kansankulttuurin kartasto, jakaa piirakat kahteen ryhmään. Ohutkuorisia ovat sulhaspiirakat, sultšinat ja šipanniekat, paksukuorisia taas pyöreät perunapiirakat.
Levinneisyyskartta osoittaa, ettei šipanniekkoja – meidän karjalanpiirakoitamme – tunnettu vanhastaan Kannaksella, Viipurin seudulla, ulkosaarilla tai ylipäätään luterilaisessa Karjalassa.
Karjalanpiirakoita ei syöty Jääskessä eikä Johanneksessa, ei Kanneljärvellä, Kuolemajärvellä eikä Säkkijärvellä. Anu ja Mikko, Kuparsaaren Antti, Opri ja Oleksi, Rokan Antti ja Suen Tassu – mahtoiko kukaan heistä karjalanpiirakkaa suuhunsa pistää?
Petroskoissa Antille ja Tassulle tarjoutui tosin elämänsä tilaisuus, sillä karjalanpiirakat ovat samoja leivonnaisia kuin kalitkat tai kalitat, joita pulikoidaan yhä Karjalan tasavallassa, Arkangelin, Vologdan ja Leningradin alueella sekä koko pohjoisella vyöhykkeellä aina Uralin takamaille asti.
”Karjalaiset kalitat ollah hyvien makiet”, Vladimir Putin vienalaisen Oma Mua -lehden mukaan kehaisi.
Raja-Karjala ja Pohjois-Karjala jäivät Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Novgorodin ja ortodoksisen kirkon puolelle, joten ennen sotaa ne kuuluivat valtavaan kalitka-alueeseen. Sodan jälkeen alueen reunalla roikkuu vain Pohjois-Karjala ja pesunkestävä karjalanpiirakka on Suomessa yhtä harvinainen relikti kuin siperialainen liito-orava.
Karjalanpiirakoilla on jo EU:n nimisuoja, mutta nyt suomalaiset haluavat suojata ne ”aidoksi perinteiseksi tuotteeksi”, jota saa valmistaa ainoastaan Pohjois- ja Etelä-Karjalassa. Aitous on kuitenkin kovin suhteellista, sillä pohjoisella Venäjällä tuotetta leivotaan melkein joka töllissä, kun taas eteläinen Karjala ei ole tuotteen perinnealueeseen ikinä kuulunut.
Sitä paitsi rakennelmaa horjuttaa riisi, josta paljon vauraammat länsisuomalaiset keittivät 1800-luvulla korkeintaan joulupuuroa. Rohkenenkin olettaa, että vasta sodan jälkeen karjalanpiirakoiden ohra- tai perunasydän korvattiin kalliilla ostoriisillä.
Mistä syntyy siis aitous, jos piirakan malli on pohjoisvenäläinen, riisi kiinalainen ja lappeenrantalainen leipuri Karjalan jakorajan väärällä puolella?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.