Juha Sipilän leikkauspainotteista hallitusohjelmaa on arvosteltu talouspoliittisesta hölmöydestä. Talousasiantuntijat ovat kyseenalaistaneet, lähtevätkö talous ja työllisyys kasvuun leikkaamalla koulutuksesta, kasvatuksesta ja tutkimuksesta.
Kritiikkiin ovat osittain yhtyneet myös tahot, jotka muuten ovat talouskurin kannalla. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta sanoi keväällä (Talouselämä 27.5.), että hallitus toimii toisin kuin tutkimustieto suosittaa. Malirannan mukaan hallitusohjelma johtaa verotulojen menettämiseen ja elinkeinorakenteen muutoksen hidastumiseen.
Myös euroinstituutioiden Kreikalle määräämää kuritalouspolitiikkaa on arvosteltu järjettömyydestä, koska se on syventänyt maan talousongelmia, lisännyt velkaantumista ja työttömyyttä, leikannut bruttokansantuotetta sekä tuottanut maahan humanitaarisen katastrofin.
Uuden talouden malliksi tuli Wikipedian sijaan autoritaarinen Kiina.
Kireää leikkauslinjaa on jatkettu huolimatta talousnobelistien ja jopa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kritiikeistä, jotka ovat vedonneet kuritalouden aiheuttamaan tuhoon ja vaatineet maalle helpotuksia.
Mutta mitä, jos austerity-politiikan tarkoituksena ei olekaan talouskasvun parantaminen tai työllisyyden lisääminen. Voisiko kuritaloutta ajatella taloudenpidon sijaan poliittisena projektina?
Kasvun sijaan voittoja
Talouskurin seurauksena vasemmisto on hajanainen. Ammattiyhdistysliike ei ole kyennyt edes puolustamaan saavutettuja etuja. Euroopassa on noussut laajoja äärioikeistoliikkeitä. Eniten ovat hävinneet köyhät, tulonsiirroista riippuvaiset, naiset, lapset ja sairaat.
Varallisuuserojen kasvu, suurtyöttömyys ja teknokraattinen talouspolitiikka ovat tuottaneet lannistetun työväenliikkeen. Työn ja pääoman väliset ristiriidat on käännetty kansallisvaltioiden välille. Valtioiden sisällä ristiriidat näyttäytyvät väestöryhmien tai yhteiskuntaluokkien välisinä kiistoina samalla, kun poliittiset päättäjät jatkavat talouskuria.
Kapitalismin muutoksista heinäkuussa kirjan julkaissut Guardianin toimittaja Paul Mason muotoilee vallitsevan talouspolitiikan linjan siten, että talouskuri ei tarkoita pelkästään leikkauksia, niukkuutta ja pahoinvointia.
”Se tarkoittaa palkkojen, tukien ja elintason polkemista lännessä vuosikymmenten ajan, kunnes ne kohtaavat Kiinan ja Intian kohoavan keskiluokan”, Mason kirjoittaa Guardianissa.
Omistavan luokan näkökulmasta palkat, hyvinvointivaltio ja työtätekevän enemmistön korkea elintaso tulevat kalliiksi. Kuritalouspolitiikka nakertaa asioita, jotka voivat olla pääomalle kiusallisia, kuten ay-liike, hyvät työehdot ja vahva julkinen sektori.
Kuritalous ei tuota talouskasvua tai työllisyyttä. Se voi kuitenkin kasvattaa voittoja ja järjestää yhteiskunnallisia valtasuhteita uudelleen omistajien hyväksi.
Tulonjako uusiksi
Sipilän hallitus näkee Suomen talouden perusongelmaksi viennin huonon hintakilpailukyvyn. Kilpailukyvyn mittariksi nostetaan usein yksikkötyökustannukset. Hallitus pyrkii alentamaan niitä kilpailukyvyn parantamiseksi.
Käytännössä yksikkötyökustannusten laskeminen tarkoittaa lisää tulonjakoa pääomalle. Kun talous ei kasva, voittoa tehdään kasvattamalla pääoman osuutta kansantulosta. Jos asian haluaisi kääntää Marxin Pääoman klassiselle kielelle, kyse on lisäarvon suhdeluvun kasvattamisesta.
”Kilpailukyvyn parantaminen yksikkötyökustannuksia alentamalla on siis mitä suurimmassa määrin työvoiman ja pääoman vastakkainasettelukysymys”, kirjoittaa SOSTEn ekonomisti Jussi Ahokas Raha ja talous -blogissa.
Poliittisen taloustieteen tutkija Lauri Holappa Helsingin yliopistosta sanoo, etteivät talouskurin kannattajat suinkaan ole järjettömiä. Talouspolitiikkaa hallitsee hegemonia, jonka ohjaavat ideat on aikanaan luotu osana poliittista kamppailua.
– Vuosien saatossa ideoiden poliittiset merkitykset ovat saattaneet unohtua, jolloin näihin ideoihin uskova ihminen voi katsoa kannattavansa vain neutraalia tai järkevää politiikkaa.
– Sekä poliittiselle eliitille, taloustieteilijöille että monille toimittajille on kerta kaikkiaan itsestään selvää, että velkaantumisen hillintä edellyttää kuripolitiikkaa.
Neuvotteluvoimaa nakerretaan
Holapan mukaan päättäjille ja journalisteille kuritalouden itsestäänselvyys syntyy kömpelöstä kotitalousmetaforasta, jossa kansantalous rinnastetaan kodin rahankäyttöön. Valtavirran taloustieteilijöille puolestaan on tärkeää ajatus siitä, että kokonaiskysynnällä on vain lyhytaikaista merkitystä talouskasvun kannalta.
Ajatuksen mukaan kysyntävaje ratkeaa itsestään, eikä esimerkiksi elvytystä tarvitse pohtia vakavana talouspolitiikan vaihtoehtona.
Talouskurin kannattajien omilla motiiveilla ei kuitenkaan ole lopulta paljon merkitystä, Holappa sanoo.
– Olennaisempaa on, että talouskuri vaikuttaa keskeisesti yhteiskunnalliseen vallanjakoon.
Leikkauspolitiikka polkee palkkoja ja sosiaalitukia sekä kasvattaa pääomatuloja. Lisäksi kuritalous supistaa julkista sektoria ja raivaa tilaa yksityisille toimijoille.
– Voi olla, että tämä ei ole politiikan suora tavoite, mutta joka tapauksessa se on sen seuraus.
Holapan mukaan talouskuri liittyy monessa mielessä työväenliikkeen musertamiseen. Taloustieteessä rakenteellisten työmarkkinauudistusten tehtävä on laskea sitä työttömyysastetta, jonka alittamisen jälkeen inflaatio alkaa kiihtyä (NAIRU-piste).
– Tämä onnistuu vain heikentämällä palkansaajien neuvotteluvoimaa. Se voidaan toteuttaa esimerkiksi työttömyysturvaa huonontamalla tai siirtämällä palkkaneuvotteluita enemmän yritystasolle.
– Jos ylipäätään talouspolitiikan keskeisimmäksi ongelmaksi mielletään liian suuret palkankorotukset, on ilmeistä, että etenkin ammattiyhdistysliikkeen valtaa on kavennettava.
Autoritaarinen käänne
Koska kuritalouden malli on jo niin laajalle levinnyt ja pitkään kestänyt, sitä voisi ajatella jonkinlaisena uutena yhteiskunnallisena yleismallina.
2000-luvun nousukaudella yhteiskuntatieteissä hahmoteltiin tietotalouteen perustuvaa yhteiskuntaa, joka olisi avoin, läpinäkyvä, tasavertainen ja demokraattinen. Manuel Castellsin ja Pekka Himasen raportit, Piraattiliikkeen nousu, Wikipedia ja Wikileaks näyttivät tietä optimistisesti.
Vuoden 2008 talousromahduksen ja talouskurin jälkeen uuden talouden malliksi tuli Wikipedian sijaan Kiina, tosin ilman mainittavaa talouskasvua tai odotusta elintason noususta.
Tietotaloudesta siirryttiin autoritaariseen kapitalismiin. Hyvinvointivaltion kompromissit purkautuivat. Talouden tuotantoketjut perustuvat edelleen globaaliin alihankintaan, mutta sen lisäksi kuritalous on tuottanut orjatyövoimaan verrattavia uusia työn muotoja myös vanhoissa teollisuusmaissa.
Juttua varten on haastateltu myös tutkija Joel Kaitilaa Jyväskylän yliopistosta ja tutkija Antti Ronkaista Helsingin yliopistosta.