Juha Vakkuri: Kuninkaan kädet. Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 2.9.2009. Ohjaus Petteri Sallinen. Rooleissa Jukka Puotila, Petri Manninen, Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Mi Grönlund, Timo Tuominen, Antti Luusuanniemi, Karin Pacius, Antti Holma. Lavastus ja puvut Janne Siltavuori, valosuunnittelu Hannu Lahtela, äänisuunnittelu Veli-Pekka Lahtela.
Belgian kuningas Leopold II (1835–1909) on historian julmimpia hallitsijoita. Hän olisi Hitlerin veroinen pahan symboli ellei Leopoldin toteuttama kansanmurha olisi tapahtunut Euroopan sijasta Afrikassa. 1800-luvun lopulla joukkotiedotuskaan ei pystynyt tallentamaan hirmutekoja niin kuin puoli vuosisataa myöhemmin.
Leopold II sai Kongon käytännössä yksityisomaisuudekseen vuonna 1885. Hän ryösti maan luonnonrikkaudet panemalla alkuperäisväestön orjatyöhön ja säälimättömän terrorin kohteeksi. Alueen väestö noin puolittui Leopoldin kaudella. Uhreja oli ehkä kahdeksan miljoonaa.
Juha Vakkurilla on ollut käsissään todellinen tarinoiden tarina, jota ryydittää vielä kuninkaan ristiriitaisuus. Nuorena tämä oli ankara orjakaupan vastustaja ja humaanina pidetty hallitsija.
Näyttämöllä tarina ei kuitenkaan elä, ei sitten millään. Ohjaaja Petteri Sallinen yrittää kuvata hallitsijan mielenmaisemaa jäykällä patsastelulla. Näyttelijät liikkuvat taiteellisesti ja tuijottavat kaukaisuuteen. Suurta draamaa tavoitellaan, mutta tahaton koomisuus tulee vaarallisen lähelle.
Ja jotta kaikki varmasti ymmärtäisivät näytelmän kertovan yhtä paljon omasta ajastamme kuin kuningas Leopoldista, niukkaan lavastukseen on kiinnitetty öljy-yhtiöiden merkkejä.
Näistä epäkohdista huolimatta Vakkuri onnistuu nostattamaan kysymyksiä siitä, mitä on takana tämän päivän sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Vilpitön halu edistää demokratiaa ja ihmisoikeuksia vai öljy- ja kaasuputkia?
Joka tapauksessa kehitys kehittyy. Sanonta, että länsimaat riistävät köyhää etelää, ei enää pidä paikkaansa, kun etulinjassa Afrikan uusimmassa valloituksessa ovat myös Kiina ja Venäjä.
Näyttelijöillä ei ole paljoa näyteltävää Kuninkaan käsissä, mutta Jukka Puotila pääsee kuningas Leopoldina väläyttämään pari kertaa taitojaan. Kannattaa olla tarkkana heti alussa, kun idealistikuningas muuttuu parissa minuutissa ahneuden sokaisemaksi hallitsijaksi. Puotila tarvitsee siihen vain muutaman eleen, jotka ovat kuin Sormusten herran Klonkkua, johon valkokankaalla tarvittiin monimutkaista digitaalitekniikkaa.
Nuoren rakastajattarensa (Mi Grönlund) ensitapaamisella Puotila muuttuu julmurista melkein teinipojaksi.
Näistä muutamasta hetkestä huolimatta Kuninkaan kädet jää täyttymättömäksi lupaukseksi.