Taide on vasara!
Kun suomalaissyntyinen kuvataiteilija, Espanjan kommunistisen puolueen jäsen, lyö hynttyyt yhteen Suomen kiistatta ökyrikkaimman ja umpikapitalistisen taidegallerian kanssa, jokin mättää.
Kuvataiteilija Riiko Sakkinen (s. 1976) on perustanut uuden turborealismiksi nimeämänsä taidesuuntauksen, jonka tehtävä on tehdä globaalia kapitalismia näkyväksi. Voisi tietenkin ajatella, että hänen liittymisensä Galerie Forsblomin talliin on juuri tätä kapitalismin näkyväksi tekemistä. Voi se myös olla tahaton, performanssin kaltainen vahvistus maksiimille, jonka mukaan ”vallankumous syö aina lapsensa”.
Vai olisiko kyse toisesta maksiimista? ”Tunne vihollisesi”, totesi kenraali ja strategi Sunzi jo yli 2 000 vuotta sitten. Sakkinen itse totesi tammikuussa blogissaan, että ”kapitalismia tulee kohdella vihollisena kaikissa muodoissaan takfiri-islamismista sosiaalidemokratiaan”. Tämän purkauksen hänessä sai aikaan pettymys Kreikan vaalitulokseen, ja hän myös esitti pelkonsa, että Espanjassa saattaa käydä samoin ”pseudovasemmistolaisen populistibrändi Podemoksen” kanssa.
Olen kirjoittanut rahasta koko elämäni, ja aika usein sellaisiin lehtiin, joihin minulla ei ole mitään ideologista sidettä – usein jopa päinvastoin.
Sakkinen haluaisi oikeiden kommunistien voittavan. Hän nimittää itseään ammatillisesti ”taiteilijaksi ja vallankumoukselliseksi” – toisaalla myös ”dissidentiksi”, toisinajattelijaksi.
Kapitalismi osoitti joka tapauksessa taas toimivuutensa: Sakkinen itse kirjoitti blogissaan, että tämä taiteilijan ja galleristin kohtaaminen oli ”puuttuva rengas” hänen nousujohteisella urallaan – se oli kuin ”match made in heaven”. Syy oli tietenkin raha: kerrankin Sakkinen sai kunnolla myytyä, missä hänen aiemmat, ”älykkäät ja intohimoiset galleristinsa” eivät olleet onnistuneet. Niinpä minunkin piti näyttelyssä käydessäni laskea myynneistä kertovien punaisten täppien yhteissumma: 88 000 euroa toistaiseksi.
No, eihän tällä pelihousuja kannata vielä repiä: galleria vie puolet, verottaja osansa ja kulujakin on. Yhdellä tällaisella vuotuisella menestyksellä yltää osapuilleen suomalaisen palkansaajan mediaaniansioihin.
Kirjoittaessani tätä teen juuri sitä, mitä Sakkinen on aina toivonut. Hän haluaa julkisuutta. Hän on eri yhteyksissä todennut haluavansa kuuluisaksi ja rikkaaksi – mutta myös vihatuksi. Minä en Sakkista vihaa. Olen itse asiassa aina pitänyt hänestä, ja olen seurannut hänen uraansa Kuvataideakatemiasta lähtien. Olen jopa miettinyt hänen provokatiivisia ja ristiriitaisia tekojaan ja sanojaan – tämä lienee yksi taiteen tehtävistä – aika paljon, ja niin tapahtui jälleen.
Ajauduin miettimään myös omaa uraani. Miten vasemmistolaisen kulttuurityöläisen tulisi suhtautua elantonsa hankkimiseen kapitalismin rautaisten lakien alaisuudessa? Olen kirjoittanut rahasta koko elämäni, ja aika usein sellaisiin lehtiin, joihin minulla ei ole mitään ideologista sidettä – usein jopa päinvastoin. Ei se koskaan varsinainen ongelma ole ollut, koska tämä on maan tapa.
Muistan vielä hyvin ne vuodet, jolloin esimerkiksi Uusi Suomi – ensin Kokoomuksen äänenkannattaja ja sittemmin vuosina 1976–91 ”riippumaton porvarillinen lehti” – oli kulttuurisivujen osalta paljon vasemmistolaisempi kuin Helsingin Sanomat. Moni vasemmistoradikaali on rakentanut uraansa Uuden Suomen kirjoitusten avulla. He tuskin häpeävät menneisyyttään.
Jossain kuitenkin kulkee aina raja, joka panee miettimään kulttuurityöläisyyden ja huoraamisen eroja. Muistan, kun minulle soitettiin vuonna 2006 Kauppalehdestä ja tarjottiin taidekriitikon pestiä. Pyysin miettimisaikaa, ja syy oli selvä: aloin heti soitella alalla toimiville luottoystävilleni ja kysellä heidän suhtautumistaan. Meneekö minulta maine? Säilyykö uskottavuuteni? Kaikkien kommentit olivat samansuuntaisia: totta kai otat homman vastaan.
Itselleni sain asian perusteltua lopulta jopa kahdella argumentilla. Kirjoittamalla liike-elämästä kiinnostuneille ihmisille voisin toimia ikään kuin taiteen puolesta, hankkia ymmärrystä taiteen yhteiskunnalliselle merkitykselle ja uusia yleisöjä tärkeänä pitämilleni asioille. Ja toisaalta, miten minä kulttuurityöläisenä poikkeaisin kantabaarin duunariystävistäni? Tekeväthän hekin työtä kapitalistille – kuka telakalla, kuka raksalla.
Tekeekö Riiko Sakkinen siis vain kulttuurityöläisenä työtä kapitalistille? Onko hänen kapinallisuutensa sitä, että hän pääsee nakertamaan porvariston hillittyä charmia myymällä galleristinsa kautta heidän sohviensa yläpuolelle kuvan Nalle Puhista varustettuna ajatuksella, jonka mukaan ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat rikkaampia” (21 000 e)? Tai Roope Ankan ajatuksella, jonka mukaan ”kapitalismin sankarit luovat työpaikkoja” (12 000 e)? Molemmat muuten menivät kaupaksi.
Sakkinen käsittelee teoksissaan kriittisesti ja useimmiten ironisesti sekä populaarikuvastoa muunnellen kulutuskapitalismia, pikaruokaa, prostituutiota, kansainvälistä politiikkaakin. Hän tekee täsmälleen sitä samaa, mitä tuhannet muutkin taiteilijat maailmalla tekevät, sitä mitä nykytaiteessa on tapana tehdä, jotta se näyttäisi nykytaiteelta. Toisinajattelijaksi hänestä ei siis ole.
Entä sitten vallankumouksellisuus? Onko hän osoittanut häkellyttävää strategista kykyään päästyään uskottavasti soluttautumaan suoraan vihollisen päämajaan? Vai onko hän sittenkin kaksoisagentti?
Riiko Sakkinen: Turbo Realism, Galerie Forsblom, Helsinki 8.3. saakka.