Ystäväni tiedemies, biologi, shakkimestari ja aikoinaan Suomen nuorin tohtori, oli tosi kaikentietäjä. Kun esimerkiksi minä kohkasin jostakin ekologisesta kysymyksestä, hän kuittasi: ”Me tiedemiehet olemme tienneet tuon jo vuosikymmeniä.” Siitä sukesi usein riita, koska minä aloin inttää, miten eettisesti väärin on pitää omana tietonaan asiat, jotka pitäisi kuuluttaa koko maailmalle. Mutta ystävältäni saattoi pyytää tietoa miltä alalta hyvänsä, vaikka korttipelin säännöistä. Hän neuvoi pyytämättäkin, mm. kerran erästä proffaa, joka oli kirjassaan selittänyt identtisten kaksosten hedelmöittymisen päin honkia. Rouva ei oikaisijaa kiittänyt vaan löi puhelimen korvaan.
Mutta aina hän ei vastannut. Kun kysyi, mikä lintu on tuo, joka nyt laulaa, hän sanoi: ”Opettele itse.” Tai kun hänen pikkutyttönsä tuli kyselemään häneltä asioita, hän sanoi: ”Katso tietosanakirjasta.” Se tuntui kovin tylyltä, mutta vanhempana tytär sanoi, että se oli juuri oikein: hän oppi jo varhain etsimään tietoa kirjoista. Olisi minullekin ollut hyödyksi opetella tunnistamaan lintujen ääniä ihan itse.
Ystäväni kuoli jo kauan sitten, mutta yhä silloin tällöin mietin, mitä hän mahtaisi ajatella nykyisestä digimaailmasta, minkälainen tiedon valtatie internet hänen mielestään on. Luultavasti hän vihaisi internetiä: liian vähän tietoa, liikaa tiedon näköistä, liikaa kontrolloimatonta väärää tietoa. Sosiaalisen median pulinat olisivat hänen mielestään vielä tyhmistyttävämpää viihdettä kuin television aivottomin tarjonta ikinä.
On surullista, että kirjojen lukeminen on vähentynyt ja että ihmiset seurustelevat mieluummin koneitse kuin kasvotusten.
Suomalaiset ovat olleet niin hullaantuneita digimaailmasta, sen nerokkaista laitteista ja eritoten sosiaalisesta mediasta, että kriittisen mielipiteen esittäminen niistä on melkein pyhäinhäväistys, aukoton todistus esittäjänsä tyhmyydestä, takapajuisuudesta ja edistyksen vastaisuudesta.
Nyt tuota kritiikkiä on kuitenkin alkanut kuulua, ja kovinta kritiikkiä nimenomaan tiedeyhteisön piiristä. Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen on tuohtunut koulujen digihurmasta ja hypetyksestä. Suomen Kuvalehden haastattelussa (SK 7/2015) hän ilmaisee huolensa siitä, että tehokkuus on koneiden myötä syrjäyttänyt persoonallisuuden kehittymisen. ”Sosiaaliseen vuorovaikutukseen kuuluvat aina ilmeet, eleet, katsekontaktit – nopea ja kokonaisvaltainen palaute. Vuorovaikutus koneiden välityksellä on aivan eri asia kuin ihmisten välinen vuorovaikutus.”
Jyri Engeström, Kalifornian Piilaaksossa toimiva it-yrittäjä, tylyttää Hesarissa (HS 12.2.): ”Esiinnymme netissä pröystäillen kuin riikinkukot. Lapset ovat niin viihteen ympäröimiä, etteivät osaa enää leikkiä. Aikuisetkin janoavat vain yksinkertaista, hauskaa ja koukuttavaa.” Amerikassa kouluopetus saattaa olla kokonaan tablettipohjaista, oikeita kirjoja ei lueta enää yhtään. Suunta on sama Suomessakin, vaikka tutkimuksin on todistettu, että paperilta luettu ja kynällä kirjoitettu tieto jää paremmin mieleen kuin ruudulta luettu ja näppäimillä kirjoitettu.
Kriittisimmin paukuttaa Kirjasto-lehdessä (1/2015) aina ilahduttavan jyrkkä ja suorasanainen historioitsija Teemu Keskisarja. Hänen mielestään internet on viheliäinen keksintö, joka levittää laiskottelua, heikentää tuottavuutta ja näivettää journalismia ja kulttuuria. Hänestä on valheellista puhua tietoyhteiskunnasta, kun tiedetään, että suurin osa internethauista kohdistuu pornografiaan, ja ajankäytön kakkosena seuraa Facebookin ja Twitterin keinoelämä.
Avokonttorit ovat työpaikoilla yleistyneet, mutta eivät suinkaan säästösyistä, arvioi Keskisarja. Vierustoverit ovat ainoa keino kontrolloida sitä, etteivät työntekijät käytä koko työaikaansa sosiaalisessa mediassa. Säästöjä tietokoneet eivät ole tuoneet missään. ”Yliopistolla riitti ennen jokunen kanslisti tiedekuntaa kohti. Nyt siellä on monta käytävällistä atk-heppuja, jotka tekevät saman asian monimutkaisemmin ja ilkkuvat tyhmille humanisteille.”
Olisikin hyvä tietää, paljonko esimerkiksi julkishallinnossa pannaan rahaa teknologiaan, konsulttityönä tehtyjen ohjelmien laatimiseen, niiden ja laitteiden jatkuvaan uusimiseen – ja paljonko sitä kuluu työntekijöiden roikkumiseen työajalla sosiaalisessa mediassa. Oikeastaan kansalla, viulujen maksajalla, olisi oikeuskin tietää. Taannoin pääsi Sosiaali- ja terveysministeriö mediaan kalliiksi käyneistä digiseikkailuistaan, mutta varmasti muillakin hallinnonaloilla ja myös kuntasektorilla seikkaillaan. Itselläni on pitkäaikaista kokemusta taidehallinnosta, jonka digiprojekti myös olisi tutkivan journalismin arvoinen.
Jokainen haastateltu henkilö muistaa muistuttaa haastattelussaan, että tietotekniikasta on myös todellista hyötyä. Eihän kukaan halua leimautua taantumukselliseksi. Tottakai tietotekniikasta hyötyä on. Melkein puoli vuosisataa tulin, mutta enää en tulisi päivääkään toimeen ilman tietokoneen tekstinkäsittely- ja kirjanpito-ohjelmia, sähköpostia, pankkiyhteyttä, googlea. Kännykättä eläminenkin olisi hankalaa. Sosiaalinen media ei elämääni kuulu, enkä koe erityiseksi siunaukseksi isänmaalle, että sen politiikkaa johtaa selfiekeppi, joka lähettää tuhat twiittiä päivässä.
On ikävää, että journalismi on latistunut, että ihmiset ovat tottuneet ingressin mittaisiin lyhyisiin uutispätkiin eivätkä jaksa enää lukea pitkiä juttuja printtimediasta. On surullista, että kirjojen lukeminen on vähentynyt ja että ihmiset seurustelevat mieluummin koneitse kuin kasvotusten. Aikuiset kuitenkin osaavat itse päättää osallistumisestaan nettiin, ainakin heidän pitäisi osata. Lapset ovat puolustuskyvyttömiä ja manipuloitavissa. Siksi jaan Liisa Keltikangas-Järvisen huolen siitä, miten käy tärkeille sosiaalisille taidoille, joita koneiden kanssa seurustellessa ei tarvita: ”Deletoimme pois ihmisen, josta emme tykkää, sen sijaan että opettelisimme neuvottelemista, periksi antamista ja uusien ratkaisujen etsimistä.”
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.