Karheita tarinoita osa 4
Erewhonilaiset eivät pystytä muistomerkkejä eivätkä laadi hautakirjoituksia kuolleilleen. He, joilla on varaa, teettävät elinaikanaan itsestään patsaan ja kaiverruttavat siihen tekstejä, jotka ovat yleensä yhtä valheellisia kuin omat hautakirjoituksemme. He kertovat sumeilematta menehtyneensä pahantuulisuuteen, mustasukkaisuuteen, himoon tai muuhun vastaavaan ja kerskuvat aina omalla kauneudellaan sekä usein myös obligaatio-omaisuudellaan.
Samuel Butlerin satiiri Erewhon vuodelta 1872 puhuttelee edelleen radikaaleilla taidenäkemyksillään ja teknologiakritiikillään. Ruma mies ei ole Erewhonissa itse patsaansa mallina, vaikka patsas kantaakin hänen nimeään. Hän pyytää komeinta ystäväänsä malliksi, mikä onkin yksi tapa osoittaa kohteliaisuutta ystävälle.
Naiset ovat yleensä itse malleina, koska heidän on vaikea myöntää ystävätärtään kauniimmaksi, mutta naiset odottavatkin kuvanveistäjän kaunistelevan patsasta. Erewhonilaiset olivat 500 vuotta sitten kyllästyneet maanvaivoiksi tulleiden merkkihenkilöiden patsaisiin, kun heidän huomionsa vähän väliä kiinnittyi kohteeseen, joka lähemmin tarkasteltuna ei ollut lainkaan kiinnostava.
Patsaiden paljous rasitti varakkaimpien sukujen taloutta ja julkisten henkilöiden patsaiden pystyttämisestä on luovuttu. Erewhonin pääkaupungissa niitä on vain kolme.
Kertojan mukaan useimmat patsaat olivat vain yritys tehdä jollekin miehelle tai naiselle sama, minkä eläintentäyttäjä tekee koiralle, linnulle tai hauelle paljon paremmin.
Yleensä patsaita tyrkytti yleisölle jokin kuppikunta, joka pyrki ratsastamaan itseään kuuluisampien maineella. Useimmiten käyttövoimana oli kuppikunnan jäsenen halu hankkia töitä nuorelle kuvanveistäjälle, joka oli kihloissa hänen tyttärensä kanssa.
Kertoja kysyykin, mistä johtuu, että kaunotaiteet säilyttävät loistonsa vain hetken? Ne saavuttavat nopeasti huipun, josta sitten alkaa rappio. Sen alettua on sääli, että niitä ei voi päästää päiviltä napakalla iskulla kalloon, sillä taide on kuin elävä olento, jota ei pidä jättää kitumaan.
Raihnaista taidetta ei voi norjistaa. Sen on synnyttävä uudestaan ja kasvettava uuteen uskoon. Sen täytyy itse lunastaa elinvoimansa jatkuvin ponnistuksin.
Jostain syystä erewhonilaiset eivät ymmärrä tätä taiteen syvintä totuutta, vaan haluavat teoksia, jotka muistuttavat mahdollisimman paljon täytettyjä ihmisiä mutta joiden täyte ei homehdu. Sisällöllisesti tyhjiin imetyistä veistoksista oli tullut katujen varsille esteettistä jätettä, eikä ollut niiden toimittamiseen pois ihmisten silmistä viemäriä. Kertoja huomauttaakin, että patsaita pystytettiin kerkeästi seurapiirien kotkotuksen säestyksellä, ja usein pystyttäjä lapsineen sai katsella lopun ikäänsä kuvaa suunpieksäjästä, joka oli aiheuttanut maalle mittaamatonta menestystä. Lopulta ihmiset nousivat kapinaan ja tuhosivat raivon vallassa niin hyvät kuin huonotkin patsaat.
Muutamaan sataan vuoteen koko Erewhonin kuningaskunnassa ei veistetty yhtään patsasta, mutta ennen pitkää kiinnostus veistotaiteeseen jälleen heräsi. Tämän kauden ensimmäiset kuvanveistäjät eivät tienneet, miten veistoksia tehdään, eikä heillä ollut taideakatemioita johtamassa harhaan. He joutuivat ajattelemaan omilla aivoillaan ja loivat vaikuttavia teoksia neljän sukupolven ajan, kunnes vanhat ongelmat alkoivat uudestaan.
Kuvanveistäjille maksettiin hyviä hintoja ja taiteesta tuli ammatti. Ilmaantui kouluja, jotka kaupittelivat taiteen pyhää henkeä ja oppilaita tungeksi läheltä ja kaukaa sitä ostamaan toiveenaan kaupata se edelleen. He sokaistuivat edeltäjiensä synneistä.
Jotta uudelta taiteen tuhoaallolta vältyttäisiin, eräs kaukonäköinen valtiomies sääti lain, jonka mukaan julkisen henkilön patsas pidetään pystyssä vain 50 vuotta, ellei kauden lopussa 24:n kadunmiehen raati myönnä patsaalle toista samanpituista elinaikaa.
Tämä arviointi tuli toistaa 50 vuoden välein. Jos patsas ei saanut raadissa 18 hengen enemmistöä puolelleen, se tuhottiin.
Kertoja pohdiskelee, olisiko yksinkertaisempi ratkaisu ollut kieltää julkisten henkilöiden patsaiden pystyttäminen ennen kuin kohteen kuolemasta oli ainakin 100 vuotta. Sen jälkeenkin vainajan ajatukset ja patsaan ansiot pitäisi arvioida ja päivittää 50 vuoden välein.
Tämä 50 vuoden tarkistus vaikutti siten, että monet patsaat jätettiin tilaamatta, koska tiedettiin melko varmasti, että se särjettäisiin 50 vuoden kuluttua. Kuvanveistäjät alkoivat myös hutiloida, koska tiesivät työnsä olevan lyhytikäistä. Lopulta patsaiden tilaajat alkoivat maksaa kuvanveistäjälle kuolleen suurmiehen patsaasta sillä ehdolla, että hän jättäisi sen tekemättä. Näin saatiin osoitettua kunnioitusta vainajalle. Kuvanveistäjät saivat toimeentulonsa eikä yleisö joutunut kärsimään.
Mutta tämäkin toimintamalli johti lopulta siihen, että kilpailu patsaan veistämättä jättämisestä kävi niin kovaksi, että kuvanveistäjät toisinaan sopivat etukäteen palauttavansa suuren osan rahoista takaisin tilaajalle.
Patsaan kaavailulle paikalle katukiveykseen kaiverretaan teksti, jonka mukaan kyseinen merkkihenkilön patsas on tilattu, mutta kuvanveistäjä ei ole toistaiseksi saanut työtä valmiiksi.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa todellisuutta tarkastellaan absurdilla ohipuhumisella höystettynä.