Olemme saaneet herkutella viime aikoina perisuomalaisella kateudella, kaunalla ja katkeruudella Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan mustanpuhuvien, lempeän satiiristen tarinoiden kautta niin elokuvissa kuin teattereissakin. Nyt saimme Mielensäpahoittajalle naispuolisen vastineen Orvokki Aution romaanista Valokuvavarkaat dramatisoidussa näytelmässä Tampereen Työväen Teatterissa.
Siinä elämän kohtaloihinsa ja varsinkin nuorimpaan, kuvataiteilijan uran valinneeseen tyttäreensä Anelmaan (Teija Auvinen) katkeroitunut pohjanmaalainen opettajatar Siviä Luhta (Eeva-Riitta Salo) tuo katkeruutensa esiin lähes päivittäisissä puheluissa tyttärilleen. Aina kryptiseen loppukohtaukseen saakka hänen tavatessa kuopuksensa. Kyllä hän niin mielensä pahoittaa lähes kaikista Anelman toimista.
Katkeruus on oivallinen tapa siirtää itsensä oman elämänsä tapahtumien ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Peittelemällä kaunansa ja kateutensa katkeruuteen voi todistella kohtalokkaasti omaa viattomuuttaan. Sitä, miten elämä on jättänyt toteuttamatta omat vilpittömän puhtaat ja pyyteettömät tavoitteet ja toiveet. Näin juuri on käynyt miehensä ja poikansa menettäneelle Eeva-Riitta Salon esittämän Siviä Luhdalle.
Esityksen hykerryttävimmän roolin tarjoavan Siviän katkeruus kumpuaa selvittämättömistä menneisyyden traumoista ja siitä, ettei hän ja hänen perheensä kykene toiveistaan huolimatta olemaan muita parempi.
Perhekiusattu taiteilijarukka
Vanhempiensa ja sukunsa menneisyyden salaisuuksien traumaattisessa sekamelskassa Valokuvavarkaiden päähenkilö kuvataiteilija Anelma Luhta yrittää luovia ja keskittyä naivistisen taiteen tekemiseen. Hänen vanhempi sisarensa Ansa Ranta (Jaana Oravisto) on ollut äidin lemmikki ja toiveiden täyttymys, kunnes onneton menee ja eroaa miehestään. Mutta, senkin, kuten kaikki asiat, äiti saa solutettua Anelman syyksi. Näyttihän Anelma siskolleen esimerkkiä erotessaan jo paljon aiemmin.
Kuvataiteilija-siskorukka, joka on äidin ja siskon halveksimassa ammatissa, ja on vielä pulskan puoleinenkin, on heidän juonittelujensa ja halveksunnan keskipisteessä kantaen syntipukin raskasta taakkaa. Anelma on perhekiusattu, mutta hänen taiteentutkija miesystävänsä, harvasanainen, mutta rakastava ja kannustava Juhani Joki, mainio (Auvo Vihro) rohkaisee ja kannustaa Anelmaa selvittämään ja avaamaan menneisyyden umpisolmut. Juhani rohkaisee Anelmaa ottamaan poveltaan tuon mustan kyyn taiteensa lähtökohdaksi.
Roolihenkilöiden suhteen Valkokuvavarkaat on mielenkiintoinen näytelmä. Kumpi on todellinen päähenkilö, Anelma vai hänen äitinsä? Onko äiti kateellinen Anelmalle kenties siksi, että hän on kätkenyt omat taiteelliset intohimonsa, joita hänellä selvästikin on.
Pekka Tarkka on todennut Kurikassa maanviljelijän ja ompelijan tyttäreksi 1941 syntyneen Orvokki Aution teksteistä, että Autio kuvaa terävästi pohjanmaalaista elämäntapaa, jossa sokea kuuliaisuus korvaa rakkauden, ja jossa siivot tavat kääntyvät hulluutta ja tuhoa tuottavaksi sosiaaliseksi kontrolliksi. Kerronnan valtteja ovat hellä iva ja lakoninen huvittuneisuus. Juuri näin asiat ovat Valokuvavarkaissakin.
Äideistä katkerin
Eeva-Riitta Salon tehtävänä esityksessä on istua puhelinpöydän ääressä, maisemataulun katveessa ja räksyttää Anelmalle. Teksti on riemastuttava, ja Salon pohjanmaanmurre ja ilmaisu kaikkinensa niin uskottavaa. Katsomossa tulee tunne, että ei siinä luuri korvassa mikään näyttelijä istu tytärtään soimaamassa, vaan sellaanen kipakka, hienosteluunkin ja eritoten siveyteen ja kunniallisuuteen pyrkivä äkäinen pohjalaisakka, että alta pois.
Hyvän, vähäeleisen, mutta puhuttelevan roolityön tekee myös Teija Auvinen taiteilijana, hyljeksittynä tyttärenä ja sisarena. Rakkautta ja hyväksyntää hän sai lapsena ja nuorena sedältään, joka ropsautti perintöjäkin kummitytölleen.
Jaana Oravisto Ansa-siskona tekee toki komean känniläisen roolin arroganttina opettajasiskona, mutta sisarusten tapaamiskohtaus on aivan liian pitkä suhteessa siihen, mitä sillä yritetään valaista. Miksi ihmeessä näitä kännikohtauksia pitää nykyään ängetä esityksiin? Onko se nyt sittenkään niin hauskaa katsoa moista kohellusta? Onneksi kännäämisen lisäksi Oravisto näyttää loppukohtauksessa toisetkin kasvonsa, mielistelijänä ja moralistina, vakuuttavasti näyttääkin.
Ja voi, miten mainion pienen roolin tekee punkkariteini, taiteilijan urasta haaveileva, Ansan tytär Tuire (Henrika Nieminen). Hän on saanut tarpeekseen äitinsä kutemisesta uuden miesystävänsä kanssa ja hakeutuu Anelma-tätinsä turviin.
Nuket tunteiden tulkkina
Tiina Puumalaisen herkkävireisen ohjauksen hieno, hyvin toimiva oivallus on erilaisten nukkien käyttäminen menneisyyden henkilöiden, muistojen ja tunteiden tulkkeina. Erityisen vaikuttava on sodasta palanneen, hankeen humalaisena paleltuneen johtajaopettaja-isän ilmestyminen Anelman taulukankaalle ja eteneminen horisonttiin. Tai hän iloisena haitarinsoittajanukkena. Myös sedän hahmo nukkena on toimiva, ja kohtaus Anelman kanssa herkkä ja kaunis. Muutoinkin taiteenfilosofiaankin nojaava ohjaus pitkine pysähtyneine kohtauksineen ja kaikkinensa antaa tilaa perinteiselle, taiteelliselle, kiireettömälle ja syvälliselle näyttelijäntyölle. Esitys luottaa hyvällä tavalla tekstiin, joka ei kaipaa pakkovideoita eikä kouhotusta tuekseen.
Eritysmaininnan ansaitsee Juha Haapasalon loihtima upea, herkkä jos kohta rajukin valaistus. Haapasalon rytmitaju ja estetiikka valosuunnittelijana on kansainvälistä tasoa.
Tampereen Teatteri. Valokuvavarkaat. Kirjailija Orvokki Autio. Dramatisointi ja ohjaus Tiina Puumalainen.
Lavastus- ja pukusuunnittelu Teppo Järvinen. Nuket / suunnittelu Tiina Puumalainen. Valosuunnittelu Juha Haapasalo. Äänisuunnittelu Kyösti Kallio.
Rooleissa: Teija Auvinen, Eeva-Riita Salo, Jaana Oravisto, Auvo Vihro, Henrika Nieminen.