Aivan liian varhain menehtyneen Reko Lundánin (1969–2006) näytelmä Tarpeettomia ihmisiä vuodelta 2003 on – ikävä kyllä – kipeän ajankohtainen edelleenkin. Se sai riipaisevan, naurun, raivon, voimattomuuden ja suruntäyteisen tulkinnan Miika Murasen ohjaamana Tampereen teatterissa.
Lundán oli 2000-luvun alun yhteiskunnallisesti valveutuneimpia näytelmäkirjailijoita, teräväsanainen ja humaani. Kipeiden teemojen rajuissakin syväluotauksissa hän ei unohtanut toivoa.
Lundán oli erityisesti vähäosaisten tuntojen ja tekojen tulkki, aina ihmisen puolella. Pikkuporvaristoa ja yläluokkaa hän suomi, kuvaten heidät usein naurettaviksi tärkeilijöiksi arvoineen ja kiireineen.
”Hän uskoi teatterin yhteiskunnalliseen ja eettiseen merkitykseen aikana, jolloin teatteriesitykset yhä enemmän muuttuivat massaviihteeksi”, Kirsikka Moring kirjoitti Lundánin nekrologissa.
Siksi hänen näytelmänsä puhuttelevat edelleenkin, asioiden luisuttua vielä huonommalle tolalle. Työntekijän irtisanomista voi verrata ryöstöön, jossa ihmiseltä ryöstetään hänen ainoa pääomansa, oikeus elättää itsensä ja perheensä työnsä avulla. Tarpeettomia ihmisiä nostaa esiin monenlaisia kysymyksiä. Varsinkin sen, onko syvimmiltään Suomessa mikään muuttunut viimeisen 150 vuoden aikanakaan?
Työttömyyden traumat
Esityksen päähenkilö on työttömäksi jäänyt alansa ammattimies Kari, uskottavan, sydämeenkäyvän roolin tekevä Matti Hakulinen. Viimeisenä työnään hän asentaa kolmen työtoverinsa kanssa automaatiolinjan, jonka jälkeen heidät irtisanotaan. Siitä alkaa turhautumisen, pettymyksien, vihan ja lopulta perheväkivallan helvetti.
Hakulinen näyttelee väkevästi pala palalta murtuvan, normaalista perheenisästä lähes psykopaatiksi muuntuvan miehen tuskaisen roolin. Itsetunnon karistessa mustasukkaisuus, epäilykset ja väkivalta kohdistuvat hänen elämänsä tärkeimpään ihmiseen, Tuula-vaimoon (Eeva Hakulinen).
”Sitä ei haista eikä maista, mutta se tappaa”, Kari tiivistää työttömyyden aiheuttamat traumat. Ansiosidonnaisen työttömyysturvan päätyttyä hän ansaitsee 1,75 euroa päivässä, koska Siwassa työskentelevän vaimon palkka vaikuttaa korvauksen suuruuteen. Perhe joutuu ahtaalle, omistusasunnosta, autosta, lomamatkoista ja kaikesta olisi luovuttava. Niinpä Kari uhkailee itsemurhalla, avioerolla ja kaikin tavoin ahdistavalla tunnelmalla niin vaimoaan kuin pikkupoikaansa Simoa. Perherauha särkyy, tilalle pönkii pelko.
Väkivallan uhri
Tuula-vaimo on tyypillinen perheväkivallan uhri, joka loppuun asti haluaa uskoa parempaan, muutokseen. Karin hakattua hänet, Tuula uskottelee työtoverilleen Sonjalle (Elina Keinonen), että on pikkujoulujuhlinnan jälkeen liukastunut portaissa.
Hakulinen sukeutuu sujuvasti vaatimattoman työläisvaimon rooliinsa yrittäen etsiä iloa arjen pienistä asioista pienen pojan äitinä ja topakkana työntekijänä. Kunnes ei enää jaksa, mutta yrittää kuitenkin hakea seesteisyyttä ja ratkaisuja.
Hakulisen näyttelijäntyössä on kiinnostavaa herkkyyttä, hänen heittäytymisensä rujon ja runnellun naisen rooliin on vakuuttavaa, myötätuntoa herättävää. Ja toisaalta katsomosta lähes huutaa, että älä alistu, älä anna kohdella itseäsi noin, älä usko psykopaatin puheisiin, älä koko ajan varo sanojasi! Esityksen vääjäämättömässä loppukohtauksessa Tuulasta on kehkeytynyt kukkamekkoinen kaunotar, joka vihdoinkin uskaltaa sanoa tosiasioita onnettomuuden runtelemalle miehelleen.
Vastaparin Tuulalle ja Karille muodostavat Tuulan nuoruuden ystävän Petrin (Arttu Ratinen) ja työkaverin Sonjan (Elina Keinonen) kohtaaminen.
Aivan poskettoman hauskan roolin tekevä Ratinen on luokanopettaja ja sosiaalisesti kömpelö touhottaja. Hän on uupunut lähiöaktivisti, joka on kadottanut elämästään mielekkyyden. Mutta, hehkeä Sonja saa miehen huutamaan rakkauden tai ainakin erotiikan perään. Yltiökoomisissa kohtauksissa irvaillaan pikkuporvarillisuudelle, kiireellisyydelle ja miehisyydelle kömpelön Petrin kustannuksella.
Tervein ja realistisin esityksen henkilöistä on seksiä uhkuva, elämän varjopuoletkin hyvin tiedostava Sonja. Näyttävä ja etevä Keinonen on lahjakas näyttelijä, ja mainio komedienne, joka osaa esityksen niin vaatiessa myös olla empaattinen ja haavoittuvainen.
Rakkauden perään
Murasen liioittelematon, syvästi tunteisiin vetoava, erittäin onnistunut ohjaus on yhteiskunnallisesti vahvasti kantaaottava, psykologinen draama. Rajusta kontekstista huolimatta Muranen ei mässäile väkivallalla, vaan tuo sitä esiin veristen videoiden, varjokuvien ja erinomaisesti valitun musiikin myötä. Pelon ilmapiirin ja tunteiden kirjon esiin tuojana ja henkilöohjaajana hän on psykologisesti tarkka välttyen karikatyyreiltä.
Vaatimaton lavastus on nerokas. Kerrostaloasunto parvekkeineen muuntuu Siwan myymäläksi nerokkaasti. Ovet sulkeutuvat ja avautuvat, kätkien taakseen yksityisen ja ahdistuksen. Erityisen hienosti oviefekti toimii varjokuvineen Simo-pojan kuvajaisena. Myös lavastuksen ”musta aukko” on toimiva karmaisevuudessaan.
Rakkauden perään he huutavat kaikki tyyni koskettavassa esityksessä. Kyynelten padot murtuvat viimeistään loppukohtauksessa, kun sympaattisesti näyttelevä Simo-poika (Aapo Salonen) laulaa kevätjuhlassaan Chisun Yksinäisen keijun tarinan pyörähtäen onnettomuudessa kasviksi vammautuneen isänsä pyörätuolin editsekin. Hänen ei enää ei tarvitse pelätä. Mutta, monien täytyy niin perheväkivaltaa kuin syrjäytymistäkin. Siksi näistä asioista on puhuttava, taiteessakin.
Tarpeettomia ihmisiä Tampereen teatteri, Frenckell-näyttämölläEnsi-ilta oli 14.1.2015. Kirjoittanut Reko Lundán. Ohjaus Miika Muranen. Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen. Pukusuunnittelu Mari Pajula.