Keinutuolifilosofiaa osa 24
Kuihtuisiko kuuluisa suomalainen sisu, jos joutuisimme elämään oikeasti vaikkapa viikon naistenlehtien antamien myönteisten vinkkien mukaisesti? Olisiko se ihmisen mittaista elämistä ja olemista vai puuttuisiko siitä kenties jotain oleellista, esimerkiksi kiroilemisen ja sättimisen tuoma helpotus.
Filosofi E.M. Cioran varoittaa, että mikäli yhteiskunnassa halutaan lisätä tasapainottomuutta, vaikeuttaa mielen häiriöitä ja rakentaa lisää mielisairaaloita, niin silloin on kiellettävä kiroilu.
Silloin kenties ymmärtäisimme kiroilun vapauttavat hyveet, sen terapeuttisen vaikutuksen verrattuna psykoanalyysiin, itämaisiin liikuntalajeihin, sen ihmeellisen, jokahetkisen avun, jonka ansiosta useimmat meistä eivät ole rikollisia eivätkä hulluja.
Kiroaminen tarkoittaa haukkumista, moittimista, sättimistä, noitumista tai solvaamista. Vanhan korvaan kuulostaa, että nuorison käyttämien voimasanojen kirjo on käynyt yhä yksipuolisemmaksi. Kirosanan holtiton sijoittaminen jokaisen lauseen pilkun paikalle uhkaa viedä siltä tehon.
Kiroilemisella pitää olla kohde, kuten Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtisella, joka suuntaa kirosanansa sodankäynnin mielettömyyteen. Nykytermein ilmaistuna Lahtinen demonstroi, eli havainnollistaa meneillään olevan tilanteen voimasanoilla höystettynä:
”On, on perkelettä. Tulis kuula ja tappas. Kyllä sitten pitää olla hommaa. Ja kunnanpösö istuu keinutuolissansa ja laskee viljantrokausrahoja. Minä sanon, että jos jostakin tulis vielä semmonen ihminen, jonka päätä ei olis ihan kokonansa tällä koohotuksella sekotettu. Meinaan ettei se ymmärtäs mailman menosta muuta kun sen mikä on järjellistä ja tarpeellista, niin sanon minä että se ihmettelis. Kun isot miehet vetelee tämmöstä perkeleen kelkkaa pitkin mettiä edestakaisin…”
Theodor Adorno korostaa teoksessaan Esteettinen teoria (Vastapaino), että käsitys taiteilijasta jonkinlaisena työnjakoon perustuvaan yhteiskuntaan sijoitettuna, vaivoin siedettynä neurootikkona on kieroutunut.
Taiteilijan toive paremman maailman rakentamisen mahdollisuudesta synkkyyden ja epätoivon keskellä saattaa tuntua omien aikalaisten silmissä ja korvissa hullun puheelta tai sekopäiseltä unelmoinnilta ja haaveilulta. Elämän kulun pitemmässä juoksussa noilla paremman elämän aavisteluilla saattaa olla kovastikin kysyntää.
Kielteisyyden muuttaminen myönteisyydeksi saattaa muistuttaa myönteisyyden tarkastelua kielteisesti jossain toisessa tilanteessa. Onko tässä mitään järkeä? Vai rakentuuko elämä sittenkin näiden kahden tosiasian välisessä mittelössä? Yö-päivä. Kylmä-lämmin. Jin ja jang. Hyvä-paha. Mies-nainen. Nämä dualistiset vastakohtaisuudet kilpailevat keskenään ja täydentävät samaan aikaan toisiaan. Ilman toista ei ole toistakaan.
Nuoruuden myönteisyyttä ihannoiva kulttuuri saattaa kierrättää henkensä pitimiksi pelkkiä vanhoja ideoita. Parhaat keksinnöt tehdään yleensä vasta keski-iässä. Pelkkä iloisten uutuuksien keskellä eläminen saattaa muuttua pitkäveteiseksi tyhjänpäiväisyydeksi, ajantäytteeksi, jota ympäröi vanhat laulut uusina sovituksina. Jos tosiasioista puhumisen aiheet loppuvat elämänkokemusten niukkuuden vuoksi, alkaa pelkkä suunpieksäntä.
Jos nautinnon määrä voidaan mitata suhteessa kivun suuruuteen, onko kärsimys lopulta ainoa todellinen nautinnon lähde? Filosofi Baruch Spinoza päätteli, että mielihyvän synnyttämä halu täysin samanlaisissa oloissa on voimakkaampi kuin epämiellyttävän synnyttämä halu.
Nälkä (kielteisyys) ja rakkaus (myönteisyys) kulkevat harvoin käsi kädessä. Nälällä ja rakkaudella on oma taivaansa ja helvettinsä. Kun meiltä otetaan pois se, johon olemme jo ehtineet liittää paratiisimme, elämän myönteisyyden, putoamme heti helvettiin, kielteisyyteen. Jos taivas kuvattaisiin alhaalla olevaksi paikaksi, olisiko tilanne päinvastainen?
Emotionaalista ylimäärää tarvitaan, ettei päädytä riitaan, kun asiasta voi sopia pelkästään puhumalla, eikä päädytä epätoivoon, jos pelkkä järkevä harkinta riittää. Kiroilu voi toimia tämän dualismin sanansaattajana.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.