Lähes kaikki tahot ovat nykyään yhtä mieltä liikunnan ja urheilun ruumiillista ja henkistä terveyttä edistävistä vaikutuksista ja siitä, että ihmisten pitäisi liikkua enemmän. Töiden muuttuessa arkiliikuntaa tarjoavista töistä tuki- ja liikuntaelinsairauksille altistaviksi liikkumattomiksi istumatöiksi vapaaehtoisen liikunnan merkitys ihmisen kehon kunnon ylläpitäjänä kasvaa. Suomalainen yhteiskunta ei ole osannut reagoida tähän muutokseen tai se ei ainakaan näy kouluopetuksessa, urheiluseuratoiminnassa ja valtion liikuntapoliittisissa linjauksissa.
Kilpailullisuus ja kalleus ovat kaksi varminta tapaa karkottaa suuri osa liikunnan harrastajista takaisin kotisohville. Kilpailullisuus vainoaa liikuntakasvatusta jo peruskoulusta lähtien. Liikuntatunnit rakentuvat pitkälti kilpailullisten joukkuelajien päälle ja liikunnan numerot jakautuvat lähinnä sen mukaan harrastaako lapsi jääkiekkoa, jalkapalloa tai muita ”hyviä” lajeja vai ei.
Koululiikunnassa ei opeteta suhtautumaan liikuntaan ja urheiluun yksilöllisenä haasteena, jossa jokainen asettaa omat tavoitteensa ja harjoittelee omista lähtökohdistaan. Kaikista ei voi tulla huippu-urheilijoita, mutta kaikki ihmiset voidaan saada liikkumaan, jos heidät opetetaan nauttimaan siitä. Nykyisellään koululiikunta opettaa monet vihaamaan kuntoliikuntaa ja joukkuelajeja pakonomaiselta tuntuvan kilpailun vuoksi.
Koululiikunta opettaa monet vihaamaan kuntoliikuntaa.
Myös monien urheiluseurojen on syytä korjata toimintaansa. Moni urheiluseura menettää pitkäaikaisia treenaajia kertomalla 12-vuotiaalle lapselle, että hänen pitää harjoitella vähintään neljästi viikossa, koska seura valmentaa vain ”menestyjiä”. Kun nuoria asetetaan tämänkaltaisten valintojen eteen, osa tulevaisuuden menestyjistä lopettaa lajiharjoittelun tai vaihtaa lajin toiseen, koska ei halua lapsena uhrata elämäänsä urheilulle. Urheiluseurojen talous ei kehity sulkemalla vähemmän treenaavat ja vähemmän lahjakkaat niiden ulkopuolelle.
Liikuntaa voi harjoitella myös ilman varallisuutta. Viimeaikoina yleistynyt kehonpainoharjoittelu, jossa kuntoliikkeitä harjoitellaan omaa kehoa ja kiinteitä tukipisteitä apuna käyttäen, on tästä hyvä esimerkki. Kuntien pitää panostaa myös maksuttomien liikuntamahdollisuuksien pururatojen, ulkoilupaikkojen, puistoharjoittelualueiden ylläpitoon. Muutaman kehonpainoharjoittelupaikan rakentaminen suurimpiin kasvukeskuksiin maksaisi itsensä nopeasti takaisin.
Ihmisiä tulisi opettaa koulusta lähtien liikkumaan omaa kehoaan hyväksikäyttäen. Siitäkin huolimatta, että alati laajeneva kuntosalibisnes ei siitä pidä. Hyvinvoinnista ei pidä tehdä rikkaiden etuoikeutta. Oikeanlaisella liikuntakasvatuksella parannetaan ihmisten fyysistä ja henkistä työkykyä, vähennetään sairaudenhoidon kustannuksia ja lisätään yleistä hyvinvointia.
Kirjoittaja on turkulainen putkiasentaja.