Ennen vanhaan rakennuksille haettiin töihin niin, että käveltiin työmaan portista sisään, mentiin mestarinkoppiin ja kysyttiin töitä. Jos töitä oli, vedettiin haalarit niskaan ja alettiin hommiin. Jos ei, mentiin seuraavalle mestalle.
Nykyään työmaan vastaavalla mestarilla ei ole edes rekrytointilupaa. Jos lisäväkeä työmaalla tarvitaan, tulee kirjalliset hakemukset seeveineen toimittaa rakennusliikkeeseen sähköisesti. Näin voi mahdollisesti päästä jonkun toimistohenkilökuntaan kuuluvan pakeille, joka ei välttämättä edes tiedä varsinaisesta työmaatason asioista yhtään mitään.
Isoimpien rakennusliikkeiden palkkalistoille pääseminen onkin nykyään lähes mahdotonta. Helpompi on puhua itselleen VR:ltä veturi päiväksi lainaan, kun päästä ison rakennusliikkeen vakimiehistöön työmaalle. Miehistö resurssit pyritään pitämään mieluummin hieman alimitoitettuina kuin edes riittävinä. Tätä vajetta täytetään vuokrafirmojen ja aliurakoitsijoiden työntekijöillä.
Alan aliurakointikin on paikoin surkuhupaisaa ja värikästä.
Tällainen silppua tekevä orjatyövoima on tietysti rakennusliikkeiden mieleen, ei tarvitse murehtia normaaleista työnantajan velvoitteista, vakuutuksista tai työterveyshuolloista. Sen kun tilaa, käyttää ja heittää mäelle!
Alan aliurakointikin on paikoin surkuhupaisaa ja värikästä. Meininki on, että isot urakkakokonaisuudet pilkotaan, kilpailutetaan ja ketjutetaan eteenpäin.
Ensimmäinen kamppailu käydään pienten ja keskisuurten yritysten välillä, kun kokonaiskakku on jaettu pienempiin osiin. Maalaus-, sähkö-, putki- ja ilmastointiurakoitsijat kisaavat keskenään oman alansa kakunpalasta urakkatarjouskilpailussa. Säännöt ovat yksinkertaiset. Halvin voittaa.
Voittaja joutuu kuitenkin pian toteamaan, että hinta, millä urakka saatiin, on työmäärään nähden liian pieni. Täytyy siis veistellä tämä oma viipale useampaan vielä pienempään siivuun, kilpailuttaa ja myydä pois. Näistä muruista kisaa keskenään sitten ne muutaman tai yhden miehen yritykset. Ongelma on, että jäljelle jäänyt viipale on niin ohut, että verojen, vakuutusten ja muiden velvoitteiden jälkeen sillä ei enää elä. Työt on kuitenkin jotenkin hoidettava, ja kiusaus velvoitteista luistamiseen on siinä kohtaa usein suuri. Kaikki laadulliset vastuut on tässä kohtaa kadonnut jo niin moneen kertaan, että syyllisiä haetaan jälkikäteen tuomioistuimissa vuosikausia. Aina ei löydetä sieltäkään.
Rakentamisen laadusta onkin viime vuosina puhuttu mediassa ja mielipidesivuilla paljon ja hyvä niin.
Monesti keskustelussa häiritsee väittämä tai oletus, ettei Suomessa osattaisi rakentaa kunnolla. Useimmiten on nimittäin niin, että kysymys ei ole niinkään ammattitaidottomuudesta vaan aikataulujen kireydestä ja edellä kuvaamieni hankinta- ja kilpailumallien järjettömyydestä.
Tosin pelkona on, että alalle tulevien nuorten rakentajien mieliin istutetaan nykyinen ”hosumalla sutta ja sekundaa” tekemisen meininki normaalina tilana. Tämä johtaa ennen pitkää siihen, että alalta vielä löytyvää osaamista ja ammattiylpeyttä ei tulevaisuudessa enää ole.
Rakentamiseen liittyvät laadulliset ja muut ongelmat ovat väittääkseni syvällä alan rakenteissa ja toimintamalleissa, ei niinkään telineillä tekevien käsissä.
Kirjoittaja on mittakirvesmies ja vasemmistoliiton varapuheenjohtaja. Tämä on hänen ensimmäinen kolumninsa Kansan Uutisissa.