Keinutuolifilosofiaa osa 2
Ihmisen mittana olkoon vain oman askelen tahti. Jos ihminen on kaiken mitta, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun ihmiskunnan mitta tulee täyteen?
Millä oikein mitataan se, miten ihminen on kaiken mitta? Jos suurissa asioissa ei oteta pieniä askeleita, miten pieni ihminen voi mitata elämäänsä oman askelen tahtiin ja päinvastoin?
Laotsen mukaan oleva ja olematon synnyttävät toisensa, vaikea ja helppo täydentävät toisiaan, pitkä ja lyhyt verrataan toisistaan, korkea ja matala mitataan toisillaan, sävelen ja hälyn ero on sointuvuudessa, jälkimmäinen seuraa edellistä.
Filosofi Platon vastusti Protagoraan ajatusta ”ihminen on kaikkien käyttöesineiden (khremata) mitta, sekä kaiken olevan olemassaolon että olemattoman olemattomuuden.”
Platon ymmärsi, että jos ihmisestä tehdään kaikkien käyttöesineiden mitta, maailma liitetään ihmiseen käyttäjänä ja välineellistäjänä, ei ihmiseen puhujana, tekijänä ja ajattelijana. Platon oivalsi, että lopulta ihminen ottaa kaikkea mahdollista omin luvin ja pitää kaikkea olemassa olevaa pelkkinä keinoina haluja ja tarpeitaan tyydyttäessään. Platon ei siis halunnut ylentää ihmistä luomakunnan kruunuksi kuten kristinusko teki.
Theaitetos -dialogissa Sokrates kysyy, onko niin, että millaiseksi ihminen todellisuuden kokee, sellaiseksi hän sen uskoo, ja mitä hän uskoo, se on hänelle totta ja todella olemassa:
”Onko ihmisellä itsessään myös mittapuu millä arvioida tulevia asioita? Tapahtuuko ihmiselle aina niin kuin hän uskoo tapahtuvan?”
Sokrates päättelee, että tieto ei ole kokemuksissa vaan niitä koskevissa päätelmissä. Asioiden olemuksen ja totuuden tavoittaminen ei ole mahdollista pelkän kokemuksen avulla vaan totuus paljastuu ainoastaan päättelyn avulla. Päättely puolestaan edellyttää oikeaa tietoa tiedon kohteesta. Mikäli pitää paikkansa, että kullekin on olemassa se miltä hänestä näyttää, on silkkaa mielettömyyttä vertailla toinen toisensa vaikutelmia ja käsityksiä, koska kaikki ovat käsityksineen yhtä oikeassa tai väärässä eikä mitään muuta mittapuuta ole kuin yksilön omat kokemukset.
Millä ihminen sitten mittaa itseään? Elämän kokemuksillaanko suhteessa toisten ihmisten elämänkokemuksiin? Omaisuudellaanko, joka on sitä minkä ihminen menettää kuollessaan. Ihmisen kuoleman jälkeen hänen nimensä jää maan päälle hautakiveen tiettyyn paikkaan, mutta omaisuus hajoaa ympäriinsä. Olisiko sopiva ihmisen mittari koulusivistys, oppineisuus tai hänen tekemiensä työtuntien määrä? Mihin on ihmisen elämän merkityksen ankkuri kiinnitetty?
Hannah Arendtin mukaan Protagoraan ajatus on ymmärretty väärin, kun se on tulkittu sanonnaksi ”ihminen on kaiken mitta.” Arendtin mielestä tuo sanonta vastaisi muodoltaan esimerkiksi Herakleitoksen sanontaa ”ponnistelu on kaiken isä.”
Protagoraan lauseen sana ”khremata” ei merkitse ”kaikkea”, vaan erityisesti esineitä, joita ihminen on käyttänyt, tarvinnut tai omistanut.
Arendtin mukaan köyhyys ja kurjuus ovat elämän tasapainoa horjuttavia tekijöitä, koska rasitusta seuraa virkistymisen sijaan vain surkeus. Toisaalta sellaisia voivat olla myös suuret rikkaudet ja täysin ponnistuksista vapaa elämä, jossa ihminen uupumisen sijaan tylsistyy.
Kreikan kielessä apatia tarkoitti kokemuksen tuottamilta iskuilta säästymistä ja niiden kannustavaa vaikutusta vaille jäämistä.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.