Happihyppely
Voiko liikunnan avulla edistää hyvää vanhuutta? Yleisellä tasolla vastaus on myönteinen. Liikunnalla on myös iäkkäillä ihmisillä merkittäviä vaikutuksia sairauksien ehkäisyssä ja hoidossa, toimintakyvyn ylläpitämisessä ja parantamisessa sekä laajemminkin hyvinvoinnin edistämisessä. Liikunnan edellytysten parantamisessa on edistytty ja kiinnostus liikunnan harrastamiseen on lisääntynyt.
Vielä 1970-luvulla alan tutkijoilta kyseltiin, mitä mielenkiintoa on noin vanhojen ihmisten liikunnan tutkimisessa. Tutkittavat olivat tuolloin 65–70-vuotiaita. Sittemmin tutkimus on kohdistunut kaikkiin yli 65-vuotiaiden ikäryhmiin ikähaitarin ollessa noin 40 vuotta.
Tähän asti kaikki hyvin. Iäkkäiden ihmisten liikuntaan liittyy kuitenkin monia ja osin perustavanlaatuisia haasteita. Ikää käytetään hyvin yleisesti ihmistä luonnehdittaessa. Iällä leimataan etenkin vanhempia ihmisiä. Ikä itsessään soveltuu kuitenkin heikosti yhteiseksi nimittäjäksi. On 90-vuotiaita kilpaurheilijoita ja 70-vuotiaita vuoteeseen hoidettavia raihnaisia ”vanhuksia”, on 85-vuotiaita muistisairaita ja saman ikäisiä eri taiteenalojen virtuooseja, on monia 65-vuotiaita, jotka kokevat olevansa kymmenkunta vuotta ikäisiään nuorempia.
Vaarana on, että liikuntaan ja liikuntaneuvontaan tulee liiaksi lääkkeen makua.
Ihmiset vanhenevat eri tahtia ja yksilön sisällä eri toiminnot niin ikään muuttuvat ikääntyessä eri tavoin. Biologisen iän määrittämiseen ei toistaiseksi ole kelvollisia menetelmiä. Liikunnan vaikutukset puolestaan vaihtelevat ihmisestä toiseen. Yksilön tasolla ei aina voida odottaa positiivisia tuloksia, vaikka väestötasolla sellaisia on todettukin. Kyse on todennäköisyydestä, ei varmuudesta. Ikääntyessä yleistyvä sairastavuus ja lääkehoito sekä riskitekijöissä tapahtuvat muutokset edelleen monimutkaistavat tilannetta.
Terveydenhuollon alalla joudutaan pohtimaan, missä määrin toimintaa ohjataan terveydenhuollon eetokseen sisältyvän yksilökeskeisyyden ja siihen nykyisin liittyvän teknologiapainottuneisuuden pohjalla suhteessa väestötasoiseen lähestymiseen. Vaarana on, että liikuntaan ja liikuntaneuvontaan tulee liiaksi lääkkeen makua ja että toiminta suuntautuu lähinnä ruumiillisiin kysymyksiin. Mielen terveyttä ja psyykkistä hyvinvointia koskeviin asioihin ei ole riittävää kiinnostusta.
Toivottavien käyttäytymismuutosten aikaansaamista vaikeuttaa lisäksi se, että lääketieteessä on varsin pinnallinen käsitys ihmisen käyttäytymisen lainalaisuuksista, kuten muun muassa tunnettu englantilainen tutkija Geoffrey Rose on todennut.
Eri aikoina syntyneiden ihmisten poikkeavat elämänkulut ja elämäntavat muodostavat myös haasteellisen kokonaisuuden. Yhteiskunnassamme on paljon vanhoja ihmisiä, joiden elämää on sävyttänyt raskas työ ja elämän aineellisten edellytysten niukkuus. Kaikkien elämässä ei ole ollut sijaa esimerkiksi kuntosalille, laskettelulle tai uimahallille monista uusista liikuntalajeista puhumattakaan.
Työstä väsyneille ja raihnaistuneille ihmisille lepääminen voi tuntua parhaalta olotilalta. On ymmärrettävää, että he saattavat suhtautua liikuntaan aktivoimiseen vastahakoisesti. Sitä vastoin uusissa seniorien ikäryhmissä monet ja varsinkin hyväosaiset ovat omaksuneet liikunnan harrastuksekseen ja haluavat jatkaa sitä mahdollisimman pitkään.
Vaikka tutkimustyö on laajentanut ja syventänyt iäkkäiden ihmisten liikuntaan liittyvien kysymysten ymmärtämistä, elämme silti vielä hämärän rajamailla mitä tulee liikuntaa koskeviin suosituksiin ja niiden tehokkaaseen toteutukseen. Se näkyy muun muassa samaan tavoitteeseen kohdistuvien suositusten kirjona sekä tiedon puutteena menetelmien tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta suhteessa kustannuksiin. Tilanne avaa ovia myös voitontavoittelijoille.
Mihin suuntaan iäkkäiden ihmisten liikuntaa tulisi edistää, jotta se uskottavasti edistäisi hyvän vanhuuden saavuttamista? Lähtökohtana voisi olla ekologisesti kestävä ja markkinavoimille alistumaton moniulotteinen liikuntakulttuuri, jossa painottuvat kohtuullisuus ja eettinen periaate, jonka mukaan tärkeintä on, ettei vahingoiteta.
Peruspilarina voisi olla ruumiillisen ja henkisen toimeliaisuuden edistäminen muokkaamalla ihmisten elinpiirejä niin, että niissä toimiminen on mahdollisimman vaivatonta ja turvallista sekä toimintakykyä ja terveyttä ylläpitävää. Tämä koskee asuntoa ja sen lähiympäristöä mutta myös laajempaa elinympäristöä, sen liikennejärjestelyjä, mahdollisuutta sosiaaliseen kanssakäymiseen ja luontokokemuksiin. Mahdollisuus päivittäiseen ulkoiluun tulisi taata heikkokuntoisimmillekin.
Yhteiskunnan tulisi tukea ennen kaikkea niitä, jotka eivät itse voi itseään auttaa. Mutta tämä on kokonaan toinen juttu, kuten kirjailija Rudyard Kipling sanoi.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston gerontologian ja kansanterveyden emeritusprofessori.
uutiskirje 