Happihyppely
Uskonnot ovat normittaneet maailmaa synnin käsitteellä. Kristillisessä perinteessä rankimmat väärinteot nimettiin kuolemansynneiksi. Jumalaisessa näytelmässään 1300-luvulla Dante asetti kuolemansynnit järjestykseen niiden painoarvon perusteella. Järjestykseksi muotoutui ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.
Kuolemansyntejä ei nähty pelkästään yksilöiden ominaisuuksiksi. Eri synnit olivat luonteenomaisia tietyille ihmisryhmille. Aatelistoon liitettiin ylpeyden synti, ruhtinaat harjoittivat vihaa, talonpoikaisto oli kateellista, papisto nähtiin hengellisesti laiskaksi, porvaristo ahnehti ja ylioppilaat irstailivat.
Kuolemansyntien pelotevaikutuksella pyrittiin ehkäisemään epätoivottua käyttäytymistä. Kuolemansyntien kaltaista käyttäytymistä on nähty myös nykyajassa. Arkkipiispa, paavi Benedictus XVI:n läheinen neuvonantaja Gianfranco Girotti määritteli muutama vuosi sitten nykyajan kuolemansynnit, joihin lukeutuivat muun muassa ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio ja köyhyyden tuottaminen.
Vaikka liikunnan edistämistalkoissa oltaisiinkin tekemässä hyvää, niin välillä saatetaan ylittää hienotunteisuuden raja.
Kuolemansynnein määriteltiin ihmisten välisiä suhteita. Valtasuhteista on myös kyse, kun käytetään liikkumattomuuden käsitettä. Tässä tekstissä paneudutaan liikkumattomuuden käsitteen ongelmallisuuteen. Vaikkei kuolemansynnistä ole kyse, niin liikkumattomuuden käsitettä käytettään seitsemässä yhteydessä ongelmallisesti.
Hallinnon kielessä liikkumattomuuden käsitettä viljellään yleisesti. Hallinto pyrkii tunnistamaan liikkumattomia yksilöitä ja ryhmiä. Erilaisin toimenpitein yritetään vähentää liikkumattomuutta ja lisätä kansalaisten liikuntaa. Ongelmalliseksi käsitteen käytön hallinnollisena työkaluna tekee se, että liikkumattomuuden tunnistaminen on hankalaa. Liikkumattomuuden käsitteellä ratsastavien on myös vaikea löytää oikeanlaisia toimia liikunnan edistämiseksi.
Poliittiset päätöksentekijät näyttävät mieltyneen liikkumattomuuden käsitteeseen. Politiikkapuheessa käsite muuttuu entistä ongelmallisemmaksi. Politiikkojen ei välttämättä tarvitse esittää, ketä liikkumattomuus koskee ja millaisiin toimiin tulisi ryhtyä. Poliitikot voivat varsin huoletta käydä liikkumattomuuden vastaiseen kamppailuun, sillä kielteiseksi mielletyn ilmiön torjumisen uskotaan puhuttelevan ”kunnon kansalaisia”.
Terveysalan ammattilaiset ovat ottaneet liikkumattomuuden käsitevarastoonsa. Liikkumattomuuden tulkitaan johtavan ihmisten terveyden menettämiseen ja erilaisiin elämäntapasairauksiin. Kyseessä on myös yhteiskunnan medikalisoituminen eli lääketieteellistyminen. Terveyden edistäjät ovat pahimmillaan tulkitsemassa vähäistä liikuntaa ainoastaan yksilölliseksi ongelmaksi.
Tieteentekijätkään eivät ole välttyneet liikkumattomuuden käsitteen seireenilaululta. Lukuisissa tutkimusteksteissä liikkumattomuus on esillä otsikkotasoa myöten. Erityisen ongelmallinen liikkumattomuus on tutkimuskäsitteenä. Tarkkaan ottaenhan liikkumattomia ihmisiä ei ole olemassa. Liikkuminen voi olla niukkaa ja fyysinen aktiivisuus vähäistä.
Urheilutoimijat ovat perustelleet lisääntyvässä määrin tekemisiään liikkumattomuuden vastaisilla toimillaan.
Tosiasiassa urheilun ensisijainen tavoite on tulosten ja ennätysten tavoittelu. Niinpä liikkumattomuustoimet ovat urheiluseuroissa marginaalisessa asemassa. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö urheilun lajitoimijat lisäisi etenkin lasten ja nuorten monimuotoista liikkumista.
Media lisää kiinnostavuuttaan viestimällä ääri-ilmiöistä. Liikunnan alueella erinomainen ääri-ilmiö on juuri liikkumattomuus. Liikkumattomat henkilöt näyttäytyvät suorastaan vaarallisiksi, omaa ja yhteiskunnan parasta ymmärtämättömiksi. Median välittämät liikkumattomuusviestit tarjoavat aktiivisille liikkujille aineksia itsetunnon kohotukselle.
Kasvattajienkin puheeseen on soljunut liikkumattomuuden käsite. Liikkumattomuuden leimaava käyttäminen on moraalisesti kyseenalaista. Vaikka liikunnan edistämistalkoissa oltaisiinkin lähtökohtaisesti tekemässä hyvää, niin välillä saatetaan ylittää hienotunteisuuden raja. Emmehän puhu samaan sävyyn ”lukemattomista”, jotka eivät ymmärrä lukemisen tärkeyttä.
Kasvattajien tulee välttää ihmisten kaikinpuolista leimaamista. Liikkumattomuuden leiman lyöminen on erityisen tuomittavaa toimittaessa lasten kanssa. Liikkumattomaksi tuomitseminen saattaa jättää elinikäisiä arpia herkissä ikävaiheissa olevien mieliin.
Liikkumattomuuden käsitteestä luopuminen olisi suotavaa. Syyllistäminen vähenisi ratkaisevasti ja siirtyisimme ihmisten liikkumisen tarkastelussa humaanimmille vesille. Hahmottoman liikkumattomuuden käsitteen hylkääminen pakottaisi tarkentamaan, ketkä liikkuvat terveytensä kannalta riittämättömästi ja mitkä syyt tähän vaikuttavat. Tällöin liikuntaa lisäävät toimet muuttuisivat konkreettisemmiksi.
Liikunta on parhaimmillaan elämänlaatua lisäävää ja yhteisöllisyyttä synnyttävää toimintaa. Liikunnan parissa toimivien kannattaa luopua leimaavista ja syyllistävistä käytännöistä. Verkostoituneella yhteistyöllä ja humaanimmalla asenteella voimme lisätä kansalaisten liikkumista. Tässä työssä ei tarvita liikkumattomuuden käsitettä.
Kirjoittaja toimii liikuntasosiologian professorina Jyväskylän yliopistossa.