Viimeinen sana
Tasan 20 vuotta sitten Suomi Neito hurmaantui Emu Eurosen sinisiin silmiin. Eurooppa oli täynnä itseään kuolemattomiksi tekeviä valtiomiehiä ja Suomi Neidonkin piti liittyä historian tekijöihin luomaan maanosan yhdistävä uusi raha.
Valtiovarainministeriö julkisti tiistaina Seppo Tiihosen kirjan Tietoisuus talous- ja rahaliiton riskeistä, johon on koottu kaikki se, miksi historiaa kyllä tehtiin, mutta ei ihan sellaista, mitä kohlit ja lipposet ajattelivat.
Tiihosen kirjaan on koottu lähinnä suomalainen Emu-keskustelu aivan sen alusta lähtien. On hämmentävää lukea, miten päättäjät ja asiantuntijat olivat alusta asti tietoisia rahaliittoon sisältyvistä riskeistä, mutta jonkin suuremman päämäärän tavoittelu sai heidät sulkemaan silmänsä niiltä.
Suomi Neidonkin piti liittyä historian tekijöihin.
Hyväuskoisuus ja ajalle tyypillinen luottamus markkinoihin tulee esille. Esimerkiksi silloinen VM:n virkamies Sixten Korkman analysoi vuonna 1994, etteivät muut jäsenmaat tai unioni kokonaisuudessaan ota kantaakseen yksittäisen jäsenmaan luottoriskejä.
”Kun kukin seisoo omillaan ja käyttää vain markkinaehtoista rahoitusta, on syytä otaksua, että markkinat pyrkivät aktiivisesti arvioimaan luottotappioriskejä ja nostamaan liikaa velkaantuvien jäsenmaiden maksamiin korkoihin sisältyviä riskipreemioita. Törsäilevät hallitukset saavat finanssimarkkinoilta sormilleen korkeampien lainakorkojen muodossa”, Korkman pohti.
Tämän toivottiin patistavan kyseisiä maita (silloin puhuttiin Belgiasta, Italiasta ja Kreikasta) budjettipolitiikkansa tiukentamiseen velanottotarpeen vähentämiseksi.
Näinhän ei käynyt, vaan markkinat syytivät saksalaista ja ranskalaista rahaa kreikkalaisille, jotka väärensivät tilastojaan.
Vielä yksi harhaluulo: Emun luojat eivät uskoneet, että jokainen jatkaa pelaamista omaan pussiinsa.
Harvaa asiaa on Suomessa selvitetty niin perusteellisesti kuin Emu-jäsenyyttä. Lukuisat eduskunnalle tehdyt selvitykset vakuuttivat, että vaikka suurta mittaluokkaa olevat taloushäiriöt saattavat synnyttää painetta pelastusoperaatioihin, ratkaisevat ongelman välttämiseksi laaditut Maastrichtin sopimuksen säädökset kaiken.
Eduskunnalle vakuutettiin kerta toisensa jälkeen, etteivät yhteisö tai muut jäsenvaltiot ota vastuulleen toisen jäsenvaltion sitoumuksia. Tämän kuviteltiin olevan riittävän tehokas viesti markkinoille.
Esimerkiksi VM:n virkamies Martti Hetemäki piti asiaa aivan selvänä: jokainen hoitaa itse omat budjettiongelmansa, päinvastoin kuin liittovaltioissa.
Seppo Tiihosen lopputulema on tämä: sellaista riskianalyysia ei tehty, jossa olisi oletettu, että järjestelmän sääntöjä ei noudateta eikä rahoitussektorilla ole riittävää riskien hallintakapasiteettia.
Mitä tästä opimme? Vaikka sulhasen silmät ovat kuinka siniset, ne voivat olla myös kieronlaiset. Hyväuskoinen maksaa laskun.
Seppo Tiihosen kirjan voi lukea valtiovarainministeriön verkkosivuilta: www.vm.fi .