Happihyppely
Tanskalaisessa lastenkirjassa Olli yksin maailmassa päähenkilö huomaa olevansa ypöyksin koko maapallolla. Alun mukavuuden jälkeen hiipii suru puseroon ja kaipaus toisten seuraan. Onneksi yksinjääminen osoittautuu pahaksi uneksi.
Yksin jäämisen tarinan opetus on, että ihmisenä olemisen edellytys on kanssaeläjien seura. Ihmisinä olemme paitsi ajattelevia myös ruumiillisesti liikehtiviä olentoja.
Ruumiillisuutemme edellyttää perustarpeiden tyydyttämistä. ”Suunsoitto ei suojele pakkaselta, eikä tyhjää täydeksi tee”.
Sosiologi Norbert Elias osoitti, kuinka ruumiillisuuden määrittely on historiallisesti alati muuttuva ilmiö. Michel Foucault puolestaan nosti esiin valtakäytäntöjen ulottumisen myös ruumiillisuuteemme. Myös liikuntaa ja urheilua koskevat päätökset ovat ruumiillisuuden valintoja.
Suomalainen liikuntakulttuuri on vahvasti eriytynyt 1980-luvulta alkaen. Uusia urheilulajeja ja liikuntamuotoja on tullut rytinällä. Samalla sekä kaikkinaisen liikunnan hallinnoiminen että tutkiminen on hankaloitunut.
Liikuntakulttuurin eriytyminen on merkinnyt samalla tavoitteiden kirjavoitumista. Lapsi leikkii liikkuen siksi, että se on niin kivaa. Kuntoilua harrastava liikkuu ylläpitääkseen terveyttä. Äärimmäisyyslajeihin vihkiytynyt metsästää elämyksiä. Ammattilaisurheilijaa motivoi ponnisteluihin menestysodotukset ja sievoiset rahasummat. Liikunnan markkinoilla on etenkin maksukykyisille monenlaista tarjottavaa.
Yksilöiden lisäksi yhteisöt määrittelevät liikkumistamme. Jo yhdyskuntasuunnittelulla vaikutetaan siihen, onko koulu- tai työmatka houkuttavampaa taittaa kone- vai lihasvoimalla. Urheiluliitot käyvät ankaraa kamppailua lajien suosiosta, näkyvyydestä ja harrastajista. Koululiikunnassa pohditaan, pitäisikö oppilaille opettaa urheilun lajitaitoja vai yleisempiä liikuntavalmiuksia.
Liikunnan ja urheilun päätöksenteko on liikuntapolitiikkaa. Kapean määrittelyn mukaan liikuntapolitiikka on ainoastaan julkishallinnon eli valtion ja kuntien päätöksentekoa. Politiikan piiriä laajennettaessa myös kansalaisyhteiskunnan toimijat eli urheilu- ja liikuntaseurojen sekä muiden järjestöjen päättäjät harjoittavat liikuntapolitiikkaa.
Yksilöiden osalta tutkijat ovat nostaneet esiin elämänpolitiikan käsitteen. Omaa ruumista ja sen liikuttamista koskevat valinnat ovat mitä suurimmassa määrin elämänpolitiikkaa.
Uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kaikkien on arvioitava liikuntapoliittisia tekemisiään. Yksi osa valintoja on tulevaisuuden ennakointi. Vaikeuksista vapaalla tasolla Suomesta ollaan huimapäisesti tekemässä maailman liikkuvinta urheilukansaa. Realismin runsaudesta näitä visionäärejä ei voi syyttää.
Onpa myös nähty, että kansakuntaamme uhkaa päälle vyöryvä lihavuus ja kaiken pysäyttävä liikkumattomuus. Johtaako tällainen aina yksilötasolle yltävä syyllistäminen liikunnan lisääntymiseen?
Päätöksentekijät, jotka 1960-luvulla ryhtyivät luomaan edellytyksiä laajojen väestöpiirien kuntoliikunnalle, olivat kaukokatseisia. Kaupungistuvaan yhteiskuntaan ja vähenevän lihastyön oloihin kuntoliikunnan aktivointi oli paikallaan. Valistuneet toimet ovat kantaneet hedelmää ja se näkyy myös kansalaisten liikuntaharrastuksen määrässä.
Mitkä sitten ovat suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä liikuntapolitiikan haasteita? Kansakunnan polarisoituminen hyvä- ja heikompiosaisiin edellyttää toimia myös liikuntapolitiikalta. Parasta liikuntapolitiikkaa on köyhyyden poisto. Hiljattain julkaistun tutkimuksen mukaan kansalaiset kaipaavat ilmaisia tai edullisia liikunnan lähipalveluita.
Liikunnasta syrjäytymistä tulisi estää kaikin keinoin ja erityisesti niiden ryhmien osalta, jotka ovat vaaravyöhykkeessä. Vahvaa liikunnan julkishallintoa tarvitaan tulevaisuudessakin. Myös TUL:n kaltaisella heikompiosaisten oikeuksia vaalivalla järjestöllä voisi olla toiminnallinen tilaus.
Liikuntakulttuurimme kivijalkana on pidetty vapaaehtoista kansalaistoimintaa. Urheiluseurat ovat liikuttaneet etenkin lapsia ja nuoria. Vapaaehtoistyön elinvoimaisina säilymisen turvaamiseksi olisi käynnistettävä laaja-alainen eri toimijoiden yhteinen talkoo tutkimuksineen ja kehittämishankkeineen. Ympäristökysymystäkään ei tulisi jättää asialistan ulkopuolelle.
Yhteiskunnallisten käytäntöjen uudistaminen ei ole helppoa. Liikuntapolitiikan uudistustyössä olisi noustava vanhoista poteroista ja ryhdyttävä tekemään linjauksia aivan uusista lähtökohdista.
1980-luvulla tutkijapiireissä käynnisteltiin keskustelua uudesta ruumiinkulttuurista. Nyt voisimme suunnata katseemme kohti uutta liikkumisen kulttuuria ja liikuntapolitiikkaa. Ketkä ovat etujoukoissa tässä talkoossa?
Kirjoittaja toimii liikuntasosiologian professorina Jyväskylän yliopistossa.
Kirjoitus avaa Kansan Uutisten Happihyppely-sarjan, jossa liikuntapolitiikan huippuasiantuntijat kirjoittavat joka viikko.
uutiskirje 