Kun Rolling Stonesin debyyttialbumista on kulunut nyt 50 vuotta ja Mick Jaggerin ja Keith Richardsin syntymästä hiukan yli 70 vuotta, on aiheellista nostaa esiin Paavali Tarsolainen, jolla oli jo varhain näkemys herrojen hiustyylistä.
Paavalin mukaan pitkä tukka on miehelle häpeäksi, mutta naisen päätä tukka peittää kuin siveä huntu. Lausunnosta on ollut seurauksena ainakin se, että taiteessa pakanain apostoli on ryppyotsainen ja ehdottomasti kalju.
Rooman kansalaisena Paavali noudatti valtakunnallista muotia eikä ajatellut Vanhan testamentin profeettoja, joiden niskoja tuskin sileiksi singlattiin. Vapaat roomalaismiehet pitivät lyhyttä tukkaa erottuakseen karvaisista barbaareista ja takkuisista orjista ja ilmentääkseen yhteiskuntansa sotilaallista henkeä.
Supertähden oli oltava Humphrey Bogartin ja Montgomery Cliftin lailla neuroottisen haavoittuvainen tai sitten tunnistettavan feminiininen.
Barbaarien voitettua kisan hiukset pääsivät taas kasvamaan, ja 1600-luvulta lähtien ylhäisö paisutti mahtiaan vielä turpeilla peruukeilla. Britanniassa tuomarit ovat käyttäneet meidän aikoihimme asti tekotukkia, joiden rinnalla hirveimmätkin hippiletit vaikuttavat normaaleilta.
Yleinen asevelvollisuus toi roomalaisten tavat takaisin Eurooppaan. Lainehtivat suortuvat haittasivat 1900-luvun sodankäyntiä ja olivat vaaraksi tehdastyössä, mutta hygieniansa löytäneet kansalaiset kauhistelivat myös miesten tukissa pesiviä syöpäläisiä.
Olennaisinta oli kuitenkin vapaus, joka sotilailta ja työläisiltä symbolisesti riistettiin. Vangeilta on keritty aina ensimmäiseksi hiukset, ja Martti Lutherkin kulki munkkiaikoinaan tonsuuri päässä eli päälaki alamaisesti paljaana.
Tosimiehillä oli toisen maailmansodan jälkeen elinkautisvangin siilitukka tai alokaskampaus, jonka kynityt hiukset muistuttivat hammasharjan harjaksia.
Kellohameet, pönäkät alushameet, törröttävät povet, täyteläisiksi punatut huulet ja kiharaiset permanentit tekivät naisista oman heimonsa, jolla ei ollut ulkoasunsa puolesta mitään tekemistä miesten kanssa. Miehet muistuttivat lintuparien harmaita naaraita eikä heille jäänyt muuta koreilukeinoa kuin suoraan tai vinoon aseteltu lierikko.
Valkokankaalla Elizabeth Taylor, Marilyn Monroe ja Sophia Loren pursuivat siinä määrin seksiä, että James Stewartin kaltaiset miesten miehet vaikuttivat setämäisen yli-ikäisiltä.
Nykykatsojan silmissä Stewart on hölmistynyt tomppeli, mutta aikalaiset näkivät hänessä kypsää sotilaallisuutta, jota ohimoille karannut harva tukka hienosti korosti. Prikaatinkenraaliksi ylennyt Stewart pommitti Eurooppaa ja osallistui kiihkorepublikaanina myös kommunisminvastaiseen taisteluun.
Omat ihailijansa oli Stewartillakin, mutta todelliseen massasuosioon sotilasimago ei riittänyt. Supertähden oli oltava Humphrey Bogartin ja Montgomery Cliftin lailla neuroottisen haavoittuvainen tai sitten tunnistettavan feminiininen.
Arnold Schwarzenegger voi olla asiasta eri mieltä, mutta naisten palvomat tähdet ovat harvoin karkeita muskelimiehiä. Ihana Rock Hudson oli homoseksuaali ja jumalainen James Dean vähintäänkin biseksuaali. Tytönkasvoisen Tony Curtisin lumovoimaa lisäsi leninki, jossa hän Piukoissa paikoissa toheloi.
Viihdemusiikin puolella Elvis Presley oli jo ennen sairaalloista lihomista olemukseltaan pehmeä. Pyöreät posket, kostea suu ja runsaat hiukset tekivät Elviksestä nukkemaisen kiiltokuvapojan, mikä tasapainotti hänen lanteittensa ja jalkojensa roiseja liikkeitä.
Elvis tuuletti reippaasti heteroseksuaalista mieskuvaa ja ylitti roturajat esittämällä mustien amerikkalaisten musiikkia, joten puoli maapalloa haukkoi ällistyneenä henkeään.
Kun Beatlesit ampaisivat lavalle, tyrmistys oli vieläkin suurempaa, sillä heidän polkkatukkansa toivat mieleen mykkäelokuvan vampit, erityisesti flapper-tyttö Louise Brooksin. Pahamaineisella Elviksellä oli sentään miehen elkeet, mutta söpöt Beatlesit vaikuttivat moppeineen hämmentävän neitimäisiltä.
”Tarkemmin tarkasteltuna paljastui kuitenkin, että mopit peittivät ainoastaan otsan ja silmät. Kaula ja korvien päällinen jäi vielä siistiksi, niin että minkä tahansa rykmentin vääpeli olisi ollut niihin tyytyväinen”, Philip Norman kirjoittaa Mick Jaggerin elämäkerrassa (Gummerus, pokkari 2013) Beatleseista.
Normanin mukaan Rolling Stonesit menivät jo varhain Beatleseja pidemmälle ja leikittelivät avoimesti sukupuolirooleilla. Kun Jagger pukeutui röyhelöhameeseen ja veti naamaansa paksun meikin, hän lähestyi androgyyniä glam rockia, jonka arvostetuin edustaja oli kaitaluinen David Bowie.
Luokkakuvista on helppo seurata, miten pitkät tukat valtasivat Suomen koulut. Ensin villitys vei mukanaan takarivin häiriköt ja vähitellen sen nieluun suistuivat myös hikipingot ja priimukset.
Vanhemmille isku oli kova, sillä yli korvan ulottuvat tukat sotkivat perusteellisesti sukupuolijaon. Pojat olivat näyttäneet siihen asti pojilta ja tytöt tytöiltä ja heidät oli kasvatettu ja vaatetettu täysin eri tavalla.
Koululaisiin kasvatus oli uponnut niin hyvin, että ristiinpukeutumisesta oli tullut kiusaajien vakioaiheita. Katsokaa, tuolla on likkojen paita! Katsokaa, tuolla on jätkien pipo!
Varsinaisena ongelmana ei ollut silti naismaisuus tai koulun kielellä likkamaisuus. Arveluttavinta oli ilmiö, jota tohdittiin hädin tuskin ajatella: pitkät hiukset yhdistyivät rikolliseksi ja sairaaksi leimattuun homoseksuaalisuuteen.
Epämääräinen pelko jäyti vanhempien vatsanpohjia ja oudoksuen he katselivat, kun liehulettiset pojat kokosivat autotallibändejä, joissa musiikkia tärkeämpää oli alituinen yhdessäolo.
Miesten keskinäinen seurustelu armeijassa ja urheilukentillä oli hyväksytty kuin luonnonlaki, sillä sotilaalliset kampaukset, univormut ja kovat asenteet tuntuivat varmistavan säädyllisen ja siivon käytöksen.
Nyt poikia ei kuitenkaan tytöistä erottanut eikä heidän musiikistaan tolkkua saanut. Jotta sukupolvien kuilu olisi ollut mahdollisimman syvä, pojat lauloivat vielä englanniksi, josta heidän vanhempansa olivat oppineet vain elokuvien haikean loppukaneetin ”The end”.
Lopun aikoja todella elettiin. Aikuisten valta mureni käsiin eivätkä isät tienneet läheskään kaikkea – toisin kuin ohuthiuksinen Robert Young yritti typerässä perhesarjassa vakuuttaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.