Suomen koulunuoriso on pudonnut kauas kärjestä Pisa-kilpailussa. Ilman Pisaakin on tiedetty, että koululaisten luku- ja laskutaito on heikentynyt. Sekin tiedetään, että lasten ja nuorten keskittymiskyky alkaa olla hakusessa, ja räjähdysalttius sekä koulussa että koti- ja kaveripiirissä on kasvanut.
Jos asiaa olisi tutkittu, samanlaisen kehitys näkyisi todennäköisesti myös aikuisväestössä. Niin koulun ja perheiden sisäisten kuin koulun ja kotien välisten suhteitten tulehtuminen osoittaa, että pitkää pinnaa puuttuu kaikilta osapuolilta.
Pisa-pisteitten romahdus kirvoitti julkisen keskustelun syistä ja syypäistä ikävään kehitykseen. Framille nousi teknologia, joka jakoi mielipiteet tasan kahtia. Toisten mielestä lapset ja nuoret eivät käytä sitä tarpeeksi, ja toisten mielestä he ovat uppoutuneet siihen liikaa. Tarpeeksi suhteessa mihin? Liikaa suhteessa mihin? Se ei ole käynyt minulle selväksi. Selvää sen sijaan on, että hienoinkaan kone ei opi eikä osaa opettaa.
Miksi suomalaiset ovatkin niin älyttömällä tavalla hurahtaneet palvomaan teknologiaa, addiktoituneet laitteisiinsa, tehneet niistä leikki- ja pelivälineitä?
En ole teknologiavastainen, vaikka minua on kehruujennyjen potkijaksi joskus haukuttukin. En tulisi toimeen ilman tietokonettani ja kännykkääni. Tietokoneella teen kirjallisen työni, hoidan kirjanpitoni ja pankkiasiani, ja sähköpostitse suurimman osan kommunikaatiostani. Tarvitsen myös Googlea melkein joka päivä. Koska matkustan paljon työasioissa, mistään ei tulisi mitään, jos olisin lankapuhelimen varassa. Kirjailijantyössä teknologia helpottaa suuresti: yhdelle muistitikulle mahtuu useampikin romaani, ja käsikirjoitus on sähköpostitse kustantajalla kirjaimellisesti alta aikayksikön.
Tietty romanttinen juhlavuus työstä kyllä on kadonnut. Muinoin kirjailija saattoi ahdistuksissaan polttaa koko käsikirjoituksensa ja aiheuttaa valtavan hälyn kustantamossa. Nyt tällaiselle teatraalisuudelle nauraisivat naurismaan aidatkin. Entisaikaan kirjailija usein kantoi käsikirjoitusnippunsa itse kustantamoon, sai kenties kupposen kahviakin. Editointivaiheessa hän kävi kustannustoimittajan kanssa nokakkain käsikirjoitusta läpi sivu sivulta. Nyt suurin osa kustannustoimittajan ja kirjailijan yhteistyöstä voidaan hoitaa sähköpostilla. Sujuvaa, mutta kieltämättä etäännyttää näitä elintärkeitä, joskus suorastaan terapeuttisia ihmissuhteita.
Teknologia ei todellakaan ole ongelma, mutta sen käyttö on. Miksi suomalaiset ovatkin niin älyttömällä tavalla hurahtaneet palvomaan teknologiaa, addiktoituneet laitteisiinsa, tehneet niistä leikki- ja pelivälineitä? Kun uusi laitemalli tulee markkinoille, intoillaan kaistapäisesti, miten monipuolinen se on peli- ja viihdevälineenä. Jo päiväkotilapset oppivat halveksimaan toistensa vanhan ”sukupolven” kännyköitä, trenditietoisten nuorten ja aikuisten omanarvontunto on kiinni tietystä logosta, kaikkien on raportoitava itsestään naamakirjassa, jotta tuntisivat olevansa olemassa. Voiko olla täyspäinenkään sellainen ihminen, jolla ei vielä ole tablettia eikä kosketusnäytöllistä älypuhelinta? Tappelu- ja tappopelien kehittäjät ovat suuria kansallisia sankareitamme.
Nettietiketistä paasataan, mutta ei ole keksitty keinoa, jolla ihmiset saataisiin sitä noudattamaan. Meno hurjistuu, eivät vain aikuiset ja nuoret vaan myös lapset ovat oppineet kiusaamaan raa’asti toisiaan, esiintymään keksityillä identiteeteillä, levittelemään omatekoisia pornokuvia. Lapsiporno ja kaikenlainen petos ja huijaus kukoistavat netissä, ilman että yksittäiset harvat nettipoliisit pystyvät patoamaan kasvavaa vyöryä.
Vain Pentti Linkolan tapainen kertakaikkinen virsusuomalainen uskaltaa sanoa suorat sanat. ”On sanomattoman idioottimaista, että ihminen on lähtenyt mukaan teknologian palvontaan ja itsensä raunioittamiseen”, hän sanoo Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa (8.12.).
Käyttöä ei Linkolakaan tuomitse vaan palvonnan.
Lapset valvovat öisin tietokoneen ääressä ja ovat päivisin väsyneitä koulussa. He eivät pysty keskittymään paria kappaletta pitempien tekstien, saati kokonaisen kirjan lukemiseen. Koska he ovat vanhempiaan etevämpiä tietsikan käytössä, vanhemmat eivät pysty kontrolloimaan, millä sivuilla he käyvät ja mitä puuhaavat. Netin käyttörajoitukset tepsivät vain pieniin lapsiin, jos heihinkään.
Miten aikuiset osaisivatkaan puuttua lastensa touhuihin, jos he itse yötä päivää tuijottavat omaa ruutuaan kuin kaniini kobraa, tarkistavat viestinsä ja facebook-statuksensa puolen tunnin välein, hoitavat ihmissuhteensa twiittaamalla. Zombieitahan he varsinaisessa valvemaailmassaan itsekin ovat.
Pisa on mennyt päähän, ja koulumaailman on vallannut verinen kilpailu. Ainahan koululaisen osaaminen on joutunut mittailun ja vertailun kohteeksi, numeroita annetaan, ja joku on aina priimus ja joku huonoin. Hassua, että tasa-arvon ja tasapäisen kohtelun nimessä esitetään numeroarvosanojen poistamista kokonaan, samaan aikaan, kun kilpailu laajenee yhden luokan oppilaiden välisestä luokkien ja koulujen ja kokonaisten valtioiden väliseksi. Joka vuosi pisteytetään lukiot yo-kirjoitusmenestyksen ja pääsykokeen keskiarvojen perusteella. Onko ihme, jos oppilaat itsekin alkavat laatia arvojärjestyksiä ja kohdella toisiaan sen mukaisesti?
Teknologiaa palvovassa yhteiskunnassa taito- ja taideaineet ovat hätää kärsimässä, vaikka joka ikinen asiantuntija tietää, miten tärkeitä ne ovat henkisen kehityksen kannalta. Oppiminen ei ole urheilua eikä kaupankäyntiä, siinä ei tarvita kilpailua vaan avoimuutta maailmalle, monipuolista tiedonhalua ja yksilöllistä kilvoittelua omaksi hyväksi eikä kenenkään tappioksi. Kilvoittelu on tiedon kärsivällistä keräämistä ja omaksumista, keskittynyttä perehtymistä, itseymmärrystä toisen ymmärtämiseksi. Siihen ei kone pysty.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.