Kristina Isola ja Maria Primatšenkon Metsänväki. Teresa Moorehouse ja brittitaiteilija Pat Hutchinsin lastenkirja. Anna-Maija Metsola ja Heljä Liukko-Sundströmin keramiikkalaatta 80-luvulta. Maija Louekari ja Markus Lepon valokuva 1960-luvulta.
Kopiointikohut syövät Marimekon mainetta. En ole kopioanalyytikko enkä tuomari, mutta tavallisen katsojan ja Marimekon ikiasiakkaan silmin nuo teokset tosiaan näyttävät olevan ihan selviä kopioita. Isola on kopioinnin itsekin myöntänyt ja saanut sen seurauksena potkut. Myös Louekarin tapaus näyttää selvältä. Suunnittelija väitti, että oli itse piirtänyt Helsingin kaupunkinäkymiä. Itse hän olikin piirtänyt, mutta ei näkymiä vaan ääriviivoja Lepon valokuvaan.
Heljä Liukko-Sundström on kertonut julkisuudessa, että Marimekko tarjosi hänelle korvauksia, jotta hän ei veisi asiaa eteenpäin. Mitä siitä voi päätellä?
Kirjallisuuden tekijänoikeuksien aktiivisena puolustajana minua kiinnostaa se, millä tavalla tekijänoikeuden käsite on hämärtynyt taiteissa.
Kaikki kysyvät, mitä Marimekolle oikein on tapahtunut. Siellä on ollut Suomen parhaat suunnittelijat, joiden itsenäiselle ideoinnille ja persoonallisille töille on annettu suuri arvo. Marimekko ei olisi noussut kansalliseen eikä kansainväliseen maineeseen ilman sellaisia loistavia suunnittelijoita kuin mm. Vuokko Nurmesniemi, Maija Isola, Annika Rimala ja Fujiwo Ishimoto.
Ostin ensimmäisen Marimekkoni 60-luvun alussa köyhänä opiskelijana, ja mekkoa varten oli säästettävä pitkään. Meillä on pinoittain Marimekon klassikkokankaita, pöytäliinoja, verhoja ja pussilakanoita. Suomalaisen tekstiiliteollisuuden maailmassa Marimekko oli suurin ja kaunein, suorastaan kansallinen ikoni – aina Armi Ratian, firman sydämen ja dynamon, kuolemaan asti. Sen jälkeen on menty vähän alamäkeä.
Ovatko Suomesta alan lahjakkuudet loppuneet? Eivät varmasti. Ovatko Suomesta loppuneet uniikkia suunnittelua arvostavat asiakkaat? Eivät takuulla ole. Onko alan koulutuksen taso laskenut? Tuskin.
Mutta onko alan toimijoiden eettinen normisto muuttunut? Sitä epäilen.
Kopiointikohujen yhteydessä on yritetty tehdä rajaa inspiroitumisen ja plagioimisen, taiteen tradition ja yksittäisen taiteilijan teoksen välillä. Kulttuuritraditio on kaiken luovuuden pohja, se on yhteinen, kaukaa tullut, monen säilyttämä ja jatkama. Ei kansanperinteen kuva-aineistolla ole yksittäistä tekijää, ei tekijänoikeutta, ei lisenssiä – paitsi, jos tietoisesti kopioidaan tietyn taitelijan töitä, kuten Maria Primatšenkon tapauksessa. On ihan eri asia inspiroitua kuin jäljentää.
Toimittajakin inspiroituu siitä, mitä lukee ja kokee, mutta tuskin kenenkään täyspäisen journalistin mieleen tulee jäljentää ihailemaansa artikkelia tai reportaasia ja myydä sitä toiselle lehdelle omanaan. Se on plagiaatti, siitä seuraa lentävä lähtö, korvaukset ja maineen menetys. Huonosti käy myös plagiointiin syyllistyneelle kirjailijalle. Miksi tekstiilitaiteilija voisi toimia toisin, ja vielä valehdella sitkeästi, kun jää kiinni? Marimekon kohuissa kiusallisinta onkin ollut seurata tuota puolustelua ja kiistämistä. Kyllä tekijä itse tietää, milloin hän valehtelee.
Kukaan ei omista luonnosta otettuja aiheita, lehtiä, ruohoja, eläimiä, yhtä vähän kuin kukaan omistaa sanoja. Sanat ovat huoranlapsia, ei niillä ole isää, kuten plagiointikohun kohteeksi pelon maantiede -termistä taannoin joutunut kirjailija Anja Snellman sanoi. Mutta jos jäljennetään kokonainen toisen luoma metsä tai kappalekaupalla toisen kirjoittamaa teosta tai muunnellaan toisen ottama valokuva kankaan kuvioksi, on kysymys tekijänoikeusrikoksesta.
Kirjallisuuden tekijänoikeuksien aktiivisena puolustajana minua kiinnostaa se, millä tavalla tekijänoikeuden käsite on hämärtynyt taiteissa. On syntynyt kokonainen piraattipuolue taistelemaan alkuperäisen tekijän oikeuksia vastaan. Kaiken, minkä taiteilija on valmiiksi tehnyt, pitää olla vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, ei vain nautittavissa, vaan kopioitavissa, muunneltavissa ja edelleen jaettavissa. Hurskastellaan kuluttajan hyödystä ja oikeuksista mutta kuka oikeasti hyötyy, kenen oikeuksista on kysymys? Ei tunne kopioinnin ja inspiroitumisen eroja se kiihkoilija, jonka mielestä kaikki taide aina syntyykin toisten tekemää hyväksi käyttämällä. Mitä uutta plagioimalla voi syntyä?
Ehkä nykyiset suunnittelijat tosiaan eivät tiedä, mitä tekevät. Ehkä he eivät ole saaneet tai hankkineet tarpeeksi tietoa plagioinnin lainvastaisuudesta, ehkä heille siksi ei ole kehittynyt tajua siitä, mitä luovan työn alueella saa tehdä ja mitä ei. Tekijyyden käsite tuntuu hämärtyneen. Taide vain putkahtaa maailmaan jotenkin alkusyntyisesti, ja kun se maailmassa on, se on sisältötuote, jota pitää saada ”kuluttamisen” lisäksi hyödyntää vapaasti kaikin muinkin tavoin.
Ihan selviä nämä asiat eivät tunnu olevan Marimekon toimitusjohtajalle Mika Ihamuotilallekaan, joka sanoi Ylen A-studiossa, että suunnittelijan olisi pitänyt kertoa yhtiölle, miltä pohjalta hänen teoksensa oli syntynyt. Yhtiö ei ole tässä asiassa hyväksyjä ja luvan antaja. Suunnittelijan olisi pitänyt kertoa siitä tekijänoikeuden omistajalle ja pyytää lupa. Se voisi irrota helpostikin, ainakin pientä korvausta vastaan. Moni kokisi kunniaksi saada tekemänsä kuvan kankaaseen. Jos suunnittelija kiinni jäätyään ensi töikseen kiistää totuuden, tulee kyllä tunne, että hän alun perin tiesi olevansa luvattomilla teillä.
Marimekon kopiointikohuista voi seurata jotain hyvääkin, esimerkiksi suunnittelijoille ymmärrys inspiroitumisen ja plagioinnin erosta. Ihamuotilan mukaan ainakin Marimekossa on otettu opiksi. Toivon sitä, sillä Marimekko on minulle edelleen rakas. Vaikka ei olekaan ihastunut sen nykyiseen riemunkirjavaan värimaailmaan, aina siellä tangolta jokin ”so out of season” -klassikko meikäläisellekin löytyy.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.