Virpi Suutari
Dokumentaristi, taiteilijaprofessori. Valmistunut Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen laitokselta.
Elokuvia mm. Auf Wiedersehen Finnland (2010). Yhdessä Susanna Helken kanssa: Pitkin tietä pieni lapsi (2005), Joutilaat (2001), Saippuakauppiaan sunnuntai (1999), Valkoinen taivas (1998).
Työskennellyt myös toimittajana ja toiminut Doc Point -festivaalin taiteellisena johtajana.
Kolme lasta, puoliso näyttelijä Martti Suosalo.
Lapsuus. Sinne puhe palautuu, on kyse sitten ohjaaja Virpi Suutarista itsestään tai hänen uusimmasta elokuvastaan.
Lapsuuden kokemukset näkyvät Hilton!-elokuvan henkilöissä aikuisinakin. Suutarin ne johdattivat dokumentaristiksi.
– Sairasteleminen ja lapsuuden miljööt tekivät minusta ulkopuolisen tarkkailijan.
Tarkkailijan rooliin asettuminen oli Suutarille psyykkinen selviytymiskeino, kun hän joutui lapsena viettämään pitkiä aikoja sairaalassa.
Toinen merkittävä miljöö Kainuussa syntyneelle ja Rovaniemellä kasvaneelle ohjaajalle oli äidin kotitila Kainuussa. Suureen maalaistaloon kokoontui lapsuudenkesiksi kymmeniä ihmisiä.
– Se oli elävä pieni yhteisö kylähulluineen ja erikoisine tyyppeineen. Oli uskonnollisia seuroja ja toisaalta todella runsasta alkoholin käyttöä. Sotatraumat olivat vahvasti läsnä. Tarkkailin sitä kaikkea hyvin kiinnostuneena.
Kainuun ihmisgalleria karaisi.
– En säikähdä kummallisiakaan tyyppejä.
Tarinat syrjäytymisen takana
Virpi Suutari arvelee toimittajan taustansa näkyvän siinä, että lähtösysäys hänen elokuvilleen elokuvalle on yleensä havainto jostain yhteiskunnallisesta ongelmasta.
Havainnon jälkeen dokumentintekijän kannattaa luottaa intuitioonsa, hän uskoo. Se johdatti hänet kaksi talvea sitten Hiltoniksi kutsuttuun Nuorisosäätiön vuokrataloon Helsingin Herttoniemessä.
Talon asukkaista moni kuuluu siihen noin 50 000 nuoren joukkoon, joita kutsutaan syrjäytyneiksi tai syrjäytymisvaarassa oleviksi.
– Syrjäytymis-käsite, jota elokuvan nuoret itse vihaavat, on hirveän mutkikas ja ongelmallinen. On liian yksinkertaista niputtaa iso joukko ihmisiä syrjäytyneiksi.
Syrjäytymiskeskustelu on Suutarin mielestä usein abstraktia; numeroita ja tilastoja. Niiden takana on monta piiloon jäävää tarinaa, näkymättömiin jäävää ihmistä.
– Halusin antaa yhteiskunnallista puheaikaa niille ihmisille, jotka elävät sitä todellisuutta joka päivä. Näyttää, että esimerkiksi tämmöistä elämää se voi olla.
Periytyvä osattomuus
”Ei oo luottotietoja, ei oo koulutusta, ei oo töitä.” Näin kuvailee tilannettaan Mira, yksi dokumentin päähenkilöistä. Päivät seuraavat samanlaisina toisiaan, rööki palaa, koskaan ei ole kiire. Täällä ollaan elämä, kuten elokuvan alaotsikko kuuluu.
Elokuva ei selittele, mutta pienet väläykset kertovat, etteivät Mira, Janne, Toni, Pete ja Make ole yhtäkkiä luiskahtaneet. Taustalla on huostaanottoja ja sijaiskoteja, päihde- ja mielenterveysongelmia, väkivaltaa ja köyhyyttä.
– Tämän elokuvan myötä minulle viimeistään kävi selväksi ettei hyvinvointivaltio toimi kaikkien kohdalla, sanoo Virpi Suutari.
Maken, porukan isähahmon, kertomukset perheensä köyhyydestä ja mummon kanssa roskiksista kaivetuista ruuista kertoivat hänelle monen polven yli periytyvästä osattomuudesta. Osattoman perheen lapsista tulee liian usein osattomia aikuisia.
– On järkyttävää, jos ei siihen päästä väliin. Siihenhän me ollaan tässä yhteiskunnassa uskottu, että huono-osaisuus voidaan katkaista ja että siihen voidaan puuttua. 70-luvulla oli vielä sellainen optimistinen fiilis, että nyt on peruskoulu ja hammashoito ja kaikilla samat mahdollisuudet.
Artikkeli Virpi Suutarista ja Hilton -elokuvasta kokonaisuudessaan 8. maaliskuuta ilmestyneessä Kansan Uutisten Viikkolehdessä.
Hilton! Täällä ollaan elämä
Virpi Suutarin dokumenttielokuva, jonka keskuspaikkana itähelsinkiläinen talo, jonka nuoret asukkaat ovat jäämässä syrjään yhteiskunnasta. Turvaa ja toivoa elokuvan viisi päähenkilöä saavat toisistaan.
Kilpailee Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa sarjassa.
Ensi-ilta elokuvateattereissa 15.3.
Virpi Suutari
Dokumentaristi, taiteilijaprofessori. Valmistunut Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen laitokselta.
Elokuvia mm. Auf Wiedersehen Finnland (2010). Yhdessä Susanna Helken kanssa: Pitkin tietä pieni lapsi (2005), Joutilaat (2001), Saippuakauppiaan sunnuntai (1999), Valkoinen taivas (1998).
Työskennellyt myös toimittajana ja toiminut Doc Point -festivaalin taiteellisena johtajana.
Kolme lasta, puoliso näyttelijä Martti Suosalo.