Mitä kuuluu vahakabinettiin 13
Shakespearen Kesäyön unelma -näytelmän Puckin hahmosta on pahuus leikattu kokonaan pois. Jäljellä on pelkkä pahanilkinen kikkailu, joka aiheuttaa sekasortoa ja synnyttää vahingoniloista naurua.
Porvarillisen yhteiskunnan huumorin perustana olevan askeettisen vankileiri-ilon lähteenä on toisen onnettomuus ja oma selviäminen.
Max Scheler (1874-1928) väitti, että katkeruus on porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen piirre.
Se on seurausta yksilöiden tai ryhmien muodollisen tasa-arvoisuuden ja tosiasiallisen vaikutusvallan välillä vallitsevasta epäsuhdasta.
Ihminen tai ryhmä katkeroituu, jos se kokee, että se ansaitsisi jotain muuta, kuten yhteiskunnallista arvostusta, valtaa tai rahaa, kuin mitä se konkreettisesti saa.
Ratkaisevaa ei ole se, mitä ihmisellä tai ryhmällä konkreettisesti on tai mitä sillä ei ole, vaan se, mitä se olettaa ansaitsevansa. Karl Marx kuvasi tätä mm. suhteellisena kurjistumisena.
Porvarillisen yhteiskunnan juhlapuheissa annetaan ymmärtää, että jokainen yhteiskunnan jäsen on samanarvoinen, mutta toisaalta sama yhteiskunta ei käytännössä juurikaan edistä tällaisen tasa-arvon toteutumista.
Historiassa on Schelerin mukaan useita esimerkkejä vääristyneistä arvojärjestyssäännöistä ja siitä johtuneista arvojärjestysvirheistä sekä objektiivisesti parempien arvostusten kumoamisista heikompien arvojen voimalla.
Kateus on esimerkki kehityskulusta, jossa alempi arvo syrjäyttää ylemmän aiheuttaen tunteiden vääristymän.
Kateus johtaa kadehtijan itsepetokseen, jossa hän alkaa ”halveksia” havaitsemaansa, mutta saavuttamattomissa olevaa arvoa.
Joskus tällaiset arvoihin liittyvät harhakäsitykset saattavat lyödä leimansa kokonaisille aikakausille ja yhteisöjen elämäntavoille.
Scheler mainitsee esimerkkinä aristokraattiset yhteisöt, joissa aatelisten ”siniverisyyden” elinvoimaisuutta korostavat vitaaliarvot toimivat valikoivana periaatteena kaikessa norminmuodostuksessa valta-asemista politiikkaan yms.
Yhteiskunnassa, jossa viihde muuttuu ilveileväksi rahan pyydystämiseksi, naurunalaiseksi tekeminen ei toimi enää moitteena epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Descartes tarkoitti kenties jotain tämän tapaista todetessaan, että ilo synnyttää naurua vain silloin, kun siihen sekoittuu jonkun verran ihmettelyä tai vihaa?
Epävirallisesta puhekielestä puuttuva ylevöittäminen sekä kaunistelu ja kauhistelu on Puskinin mukaan kansan intohimojen karkeaa avomielisyyttä ja katukielen vapautta.
Karnevalistinen kieli ja nauru tasoittaa tosiasian, että ihmisen elämässä on harvoin todellisia ilon aiheita, korkeintaan joitakin tyytyväisyyden kausia, joista saattaa sukeutua hetkeksi suurikin onni.
Samuel Butlerin (1835-1902) mielestä elämän onnen kaudet jakautuvat epätasaisesti ihmisen elämän varrelle.
Suurimmat ilot osuvat alkupuolelle ja loppuun jää tuskin mitään. Riittävätkö mitkään nuoruuden ilot korvaamaan raihnaisen vanhuuden vaivat?
Jos pelkkä selviytyminen nousee kaiken muun edelle, katoavat tarinat ja mielikuvitus jokapäiväisen välttämättömyyden alle.
Vilkas mielikuvitus vilpittömän, pahanilkisyydestä irrotetun naurun kera saattaa sittenkin olla kaiken selviytymisen ehto ja edellytys?