Kolumni / Tuula-Liina Varis
Vuonna 1967 kalifornialainen opettaja Ron Jones teki ihmiskokeen, jota Ylen Teema äskettäin esitteli dokumentissaan. Jones tutki, pystytäänkö, millä keinoin ja kuinka nopeasti 15–16-vuotiaiden koululaisten koeryhmä manipuloimaan tottelevaisiksi, jopa innokkaiksi diktatuurin käsikassaroiksi.
Ei siihen monta päivää mennyt. Eikä tarvittu kuin kuria ja muutama iskulause vakuuttamaan koehenkilöt omasta erityisyydestään uuden ”vallankumouksen” sotureina.
Manipuloimalla voi melkein kenestä tahansa tavallisesta ihmisestä tehdä natsin, diktaattorin kyselemättömän tottelijan.
Ryhmän nimeksi annettiin Kolmas aalto. Iskulauseita oli kolme: Voimaa kurista, Voimaa yhteisöstä, Voimaa toiminnasta. Niiden sisältöä ei analysoitu, niistä tuli mantroja, joiden hokeminen vahvisti ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siihen kuulumattomien ulkopuolisuutta. Tunteitten ilmaisu ja omat mielipiteet kiellettiin. Jones määräsi myös natsitervehdystä muistuttavan käsimerkin, jolla ryhmän jäsenten tuli tervehtiä toisiaan.
Muutamassa päivässä ryhmästä kehkeytyi täydellinen diktatuuri, ilmiantajineen ja henkivartijoineen. Siihen sopeutumattomia rangaistiin erottamisella ja erotetun eristämisellä, hänen kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Ryhmän jäseniä alkoi hallita pelko. Mitä enemmän pelättiin, sitä innokkaammin ilmiannettiin. Kehenkään ei voinut luottaa. ”Toiminta” eli aatteen propagoiminen johti väkivaltaisiin yhteenottoihin ”ulkopuolisten” kanssa.
Ryhmä herätti koulun oppilaissa valtavaa kiinnostusta. Monet paloivat halusta päästä mukaan. Jones uskotteli, että Kolmas aalto on ”suuren johtajan” johtama maan laajuinen liike. Kokeen päätteeksi hän lupasi videoesityksen, jossa johtaja esiintyisi kannattajilleen. Sali tuli tupaten täyteen. Kun kuvaruutu pysyi pitkään tyhjänä, yleisö hermostui. Vahvistaakseen uskoaan, oppilaat alkoivat kuorossa huutaa kolmea iskulausettaan.
Vihdoin johtaja ilmestyi kuvaruutuun. Hän oli Hitler. Näytettiin myös natsitervehdystä tekeviä lapsia ja nuoria ja mahtipontisia sotilasjoukkoja. Ja keskitysleireihin laumoina ajettuja juutalaisia.
Se oli sokki. Sen vaikutukset näkyivät ryhmään kuuluneissa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. He itse sanoivat oppineensa kokeesta ainakin sen, että tyrannian palvelijoina eivät toimi ”pahat” ihmiset. Manipuloimalla voi melkein kenestä tahansa tavallisesta ihmisestä tehdä natsin, diktaattorin kyselemättömän tottelijan. Jones itsekin pelästyi kokeensa tehokkuutta, ja varsinkin sitä, miten itse lumoutui valtansa rajattomuudesta.
Kapinoitsijoitakin oli. Ensimmäiset ja rohkeimmat heistä olivat tyttöjä. Mitähän siitä pitäisi ajatella?
Varsinaisesti koetuloksessa ei ole mitään uutta. Psykologiset kokeet ovat kerran toisensa jälkeen todistaneet, miten helposti ihmiset ovat käskytettävissä hirmutekoihin, jos heidät saa uskomaan teon oikeutukseen. Tieto tästä ei välttämättä muuta todellisuutta. Apinakallio, jolla lauma on yhden johtajan diktatorisessa komennossa, ei ole kovin kaukana.
Heidi Köngäksen äskettäin ilmestynyt hieno romaani Dora, Dora on toisenlainen tutkielma tyrannian lumosta. Se kuvaa natsi-Saksan varusteluministerin Albert Speerin johtamaa ryhmää, joka jatkosodan aikana matkaa Petsamoon tarkistamaan Saksan hallussa olevien nikkelikaivosten toimintaa. Kertojana on Speerin lisäksi hänen sihteerinsä, suomalainen tulkki ja saksalaissotilaita viihdyttämään palkattu ”varttijuutalainen” taikuri.
Speerin tunteiden ainoa kiinnekohta on Hitler. Johtaja on kääntänyt katseensa pois lemmikistään, ja tämä ahdistaa Speeriä syvästi. Hänen suhteensa muihin ihmisiin, jopa vaimoon ja lapsiin on piittaamaton ja etäinen. Mutta hän ei voi elää ilman Hitleriä, hänen suosiotaan ja kiintymystään, ilman homoeroottiseksi kuvattua tunnesidettään häneen.
Sihteeriään Speer pitää omaisuutenaan. Omistusoikeutta loukkaava suomalainen tulkki häpäistään ja tapetaan. Hän ei ole Speerille edes ihminen, onpahan jokin pois raivattava haittatekijä. Vielä vähemmän ihmisiä ovat kaivoksissa raatavat pakkotyöläiset, joiden määrää nälkä ja orjatyö vähentävät joka päivä.
Kunnon arjalaisiksi eivät kelpaa myöskään Speerin edessä matelevat korkea-arvoiset suomalaiset – nimeltä mainitut todelliset ihmiset – jotka haaveksivat pääsevänsä vielä korkeampiin asemiin natsien hallitsemassa Suomessa, kunhan Saksa on voittanut sodan. Hekin elävät tyrannian lumossa.
Lapin talven auringoton pimeys ja kireä pakkanen korostavat hyytäviä tapahtumia. Kukaan ei luota kehenkään. Kaikkia hallitsee pelko, myös Speeriä, joka on kauhuissaan siitä, että välien viileneminen Hitleriin on pysyvää. Ilman Hitleriä hänen elämänsä olisi arvotonta, turhaa.
Tällaisia ohjelmia ei ehkä pitäisi katsoa eikä tällaisia kirjoja lukea silloin, kun maassa on käynnissä vaalikamppailu. Ne horjuttavat uskoa demokratiaan, saavat piinallisen tarkasti seuraamaan, millä iskulauseilla ja minkälaisella propagandalla mikin puolue yrittää vaikuttaa äänestäjäkuntaan.
Hitler uhosi palauttavansa Saksan kunnian ja sai kansan uskomaan, että sen kunniakas menneisyys on sen loistava tulevaisuus. Eikö meilläkin ole poliitikkoja, jotka maalaavat menneisyyden tulevaisuudeksi? Onnen aika koittaa ilman nykyajan riesoja: Brysselin kytkyä, eurokriisiä, siipeileviä maahanmuuttajia ja Etelä-Euroopan laiskoja lusmuilijakansoja. Ja kotikontuamme uhkaavia kuntaliitoksia.
Myös uhkien maalailu ja pelottelu ovat tehokkaita keinoja, kun ne tiivistetään kansantajuisiksi sloganeiksi. ”Noutaja tulee” ja ”Maa repeää”, manasi jytkypuoleen puheenjohtaja äskettäin käydessään kiihottamassa pohjoiskarjalaista kansaa.
Iskulauseet, sutkautukset ja letkautukset tehoavat myös mediaan, niin kuin aina, niin kuin on tarkoituskin. Median suosiollisella avustuksella niistä tulee sananparsia, viisauksia kansan suuhun. Varsinkin lööppimediaa jytkypuolueen johtaja näyttää vievän kuin pässiä narussa.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.