Viime viikkoina on piisannut puhetta syrjäytymisestä. Hyvä niin, sillä asiasta pitääkin käydä keskustelua ja saada aikaan myös konkreettisia tekoja tämän yksilölle ja yhteiskunnalle tuhoisan ilmiön voittamiseksi.
Syrjäytymisestä tai syrjäyttämisestä keskusteleminen on kuitenkin vaikeaa, koska todellisuudessa ei ole olemassa yksinkertaisia selityksiä syrjäytymisen syihin eikä helppoja keinoja ongelman voittamiseksi.
Oikeistolainen näkemys yksinkertaistaa syrjäytymisen yksilön ongelmaksi, jossa ihminen jää ulos yhteiskunnasta omasta syystään, koska hän ei ole tehnyt elämässään oikeita valintoja eikä ponnistele tarpeeksi. Vasemmistossa ilmiö taas usein nähdään yhteiskunnan palvelujärjestelmän puutteina, työelämän epäinhimillisinä vaatimuksina ja perheiden köyhyysongelmina. Nämä taustatekijät syrjäyttävät armotta osan nuorista ulos koulutuksesta ja työelämästä ilman heidän omaa syytään.
Kumpikaan näistä näkemyksistä ei yksin riitä selittämään sitä miksi iso osa suomalaisista nuorista jää ulos yhteiskunnasta. Todellisuudessa taustalla on monia eri tekijöitä ja syrjäytymistä on monentasoista.
Onko turvattoman päihdeperheen nuorella oikeasti ihan samat lähtökohdat pärjäämiseen kuin naapurin pullantuoksuisen idylliperheen jälkikasvulla?
Ovatko kaikkien ihmisten kyvyt ja lahjakkuus samalla tasolla kohtaamaan monimutkaistuvan yhteiskunnan suuret odotukset ja vaatimukset?
Onko poliisia ja oikeuslaitoksia kuormittava rakkaudettoman ja köyhän kasvuhistorian omaava rikollinen uhri vai syyllinen?
Onko koulukiusaaminen yksilön vai yhteisön ongelma? Onko koulukiusaamisesta paniikkihäiriöön sairastuneen työttömyys mielenterveystyötä vai työvoimapolitiikkaa?
Onko ammatin asiallisesti opiskellut ja monta palkatonta työharjoittelua moitteetta suorittanut työtön ponnistellut tarpeeksi, kun on edelleen työtön?
Onko kotona peräkammarissa tietokoneen kanssa puuhasteleva pitkäaikaistyötön nörtti vähemmän vai enemmän syrjäytynyt kuin kolmanteen linnareissuun valmistautuva vahvasti verkostoitunut ikätoverinsa?
Onko oululaisen ammattitaidottoman nuoren ongelma Oulun puutteellisissa opiskelumahdollisuuksissa vai siinä, että hän ei halua jättää yhteisöään ja lähteä tyhjiä aloituspaikkoja markkinoivan lähikaupungin oppilaitokseen?
Syrjäytymisilmiöön ei vastaukseksi riitä kasvatusneuvojen jakaminen, yhteisöllisyyden korostaminen, työelämäkehityksen kritisointi tai lisäresurssin vaatiminen kuntapalveluihin. Tarvitsemme näitä kaikkia keinoja.
Lisää lämpöä ja kasvatustaitoja perheisiin, lisää kaverista välittämistä, lisää inhimillisiä työnantajia, lisää osaavia sosiaalityöntekijöitä, opettajia ja koulutuspaikkoja… ja vähemmän köyhyyttä, itsekkyyttä ja jo yli sukupolvien ulottuvaa osattomuutta.
Kirjoittaja on kansanedustaja ja Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja.