Turun kaupunginteatterissa perjantaina ”suuren kohun saattelemana” ensi-iltansa saanut Turun kolmannen Kirsikkapuiston meuhkaava ja narsistisneuroottinen versio jätti katsojansa kylmäksi ja pahoinvoivaksi. Teatterimaailmassa ei ole kovinkaan uutta, että näyttelijät huutavat alastomina sulat takapuolessa, kuten Andriy Zholdakin kiitellyssä ja kehutussa edellisessä ”mestariteoksessa” Turun kaupunginteatterissa.
Ei sekään ole uutta, että katsojaa piinataan lähes kuusi tuntia Pasolinin Sikolättiäkin pahemmassa infernaalisessa ja kaoottisessa painajaisunessa, missä väliin naidaan, onanoidaan ja nylkytetään butotanssia varioiden amoraalisesti. Uutta on sen sijaan, että tämä kaikki tehdään Tšehovin nimissä Kirsikkapuistossa, minkä pitäisi olla läheistä sukua komedialle, paikoittain jopa riehakkaalle farssille, Tšehovin omien kirjoitusten mukaan.
Vastoin Tšehovin toivomuksia Moskovan taiteellisen teatterin toinen johtaja ja ohjaaja Konstantin Stanislavski kanonisoi Kirsikkapuiston esitysperinteeksi melankoliseksi kunnianosoitukseksi ja runolliseksi vertauskuvaksi kaikelle sille vanhalle maailmalle minkä piti väistyä uuden tieltä. Stanislavskin käsissä Kirsikkapuistosta tuli tragedia, jonka esityksen päähenkilö Ranjevskaja ja Gajev kokivat.
Kirsikkapuiston 1974 Turkuun ohjannut silloinen kaupunginteatterin johtaja Ralf Långbacka sanoo syyn olleen siinä, ettei Stanislavski kyennyt käsittämään, mitä Tšehov käsitti ”komedialla”. Tšehov osasi lämpimästä ihmiskuvauksestaan huolimatta analysoida henkilöitään intensiivisen kylmästi. Långbackan mielestä Tšehovin näytelmien salaisuus piili nimenomaan komiikan ja tragedian vastakkaisuudessa, ja siksi niillä oli epätavallinen kyky luoda ympärilleen myönteinen ilmapiiri.
Uusimman version ohjaaja Zholdan sanoo rakentavansa omakuvaa näytelmässä Tšehovin kautta ja, että viisas katsoja näkee näytelmässä millainen ohjaaja on tänään. Kun tämä on näytelmän tekemisen lähtökohta ei ole epäilystäkään, että tulkinta Tšehovista on enemmän tulkitsijansa näköinen kuin itse tekstin tai kirjailijan. Zholdak teki saman tempun kuin viime vuonna Kansallisteatterin Mika Myllyaho ja Saana Lavaste, loihtiessaan yhdessä kansalliseepoksen kulttimainetta nauttineen Täällä Pohjan tähden alla esityksen, ilman että esitys oli yhtään alkuperäisteoksen mukainen tai oloinen.
Se oli enemmänkin kommentti ja jälkitarkastus siitä mihin oli tultu ja miksi, mutta tulkintana lämmin, avoin, tunteita herättänyt ja innostava. Samaa ei voi sanoa Kirsikkapuistossaan sarvikuonona omaa satyyrimyyttistä katolista seksimaanikkoa esittävästä ohjaajasta.
Zholdakin mukaan Tšehovin näytelmissä on esillä aina ihmisen kaipaus rakkauteen. Näin Tšehovin sanat muuttuivat Zholdakille tanssiksi, jonka pyörteissä hänen mukaansa Tšehov kuljetti näytelmiensä rakkautta etsivät henkilöt. Mutta tanssi on makaaberia Zholdakin mustaksi komeadiaksi vääristyneessä kuvassa Tšehovin Kirsikkapuistoa kommentoivasta Zholdakista.
Siinä missä Tšehovin näytelmillä oli epätavallinen kyky luoda ympärilleen myönteinen ilmapiiri, Zholdak kuvaa samaa vanhaa tuskaista kuvaansa rakkaudesta vailla toivoa niin yliampuvasti, ettei se enää uppoa räiskyvillä shokkikuvilla ylilastattuun esteettiseen alitajuntaamme, ellei sitä alleviivata campin ja trashin burleskina tragikomediana.
Zholdakin kylmä neuroottisnarsistinen Kirsikkapuisto on ehdottomasti kauden teatteritapaus, sillä se näyttää hyvin teatterin sisäisen rappion.
Valistunut nykyihminen mieluummin katsoo videolta hyvin tehtyjä rockspektaakkeleja, kun kaikki tyylikeinoksi epäsäätyisesti ja epätoivoisesti toisiinsa yhdistelevää lähes kuusituntista puuduttavaa ja piinaavaa näytelmää, minkä plussaksi voi sanoa sen, että jatkuvaan huutamiseen kyllästyneeseen katsojaan ei onneksi tartu Zholdakin lohduttoman maailman murheet.
Anton Tšehovin Kirsikkapuisto Turun kaupunginteatterissa. Sovitus, ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu Andriy Zholdak. Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Sergei Patramasnkiy. Rooleissa mm. Tea Ista ja Krista Kosonen.