Valtiotieteen tohtori Joni Krekolan tutkimus Maailma kylässä 1962 (Like) pistää oikealle paikalleen historiassa 50 vuotta sitten järjestetyt Helsingin nuorisofestivaalit. Krekolan kirja pistää myös tukeviin kehyksiinsä monien festivaaleille osallistuneiden tavalla tai toisella osallistuneiden muistikuvat.
Niin kävi kirjaa lukiessa myös minulle ja varmasti monelle muullekin kaltaiselleni, jotka olivat tiiviisti mukana festivaaleilla näkemättä niiden monipuolisesta ohjelmasta juuri mitään.
Helsingin nuorisofestivaalit sijoittuivat kylmän sodan kuumimpaan vaiheeseen. Edellisenä kesänä oli ollut Berliinin kriisi, joka poiki Suomen oman noottikriisin. Sitä selvittelemään oli presidentti Urho Kekkonen joutunut matkustamaan Novosibirskissä asti. Noottia tehosti Novaja Zemljalla tehty maailman suurin ydinkoe. Keväällä 1961 oli lisäksi tapahtunut CIA:n organisoima Sikojenlahden epäonnistunut maihinnousu Kuubaan.
Heti festivaalien jälkeen oli edessä Kuuban kriisi, jolloin ihmiskunta oli lähempänä ydintuhoa kuin milloinkaan. Neuvostoliitto oli aloittanut kriisin aiheuttaneiden ydinkärkisten keskimatkan ohjusten salaisen laivaamisen Kuubaan jo ennen festivaalien alkamista ja kaikkiaan Fidel Castron saarelle ehdittiin kuljettamaan jo noin 120 ydinasetta ennen kriisin kärjistymistä.
Tästä ei festivaalien aikaan vielä tiedetty, mutta kesken rauhanasiaa korostaneiden festivaalien Moskova räjäytti Novaja Zemljalla vielä uuden jättimäisen ydinlatauksen, mikä oli tietysti mitä tehokkain isku festivaaleja vastaan.
Tämän hetken maailma on rauhallinen ja turvallinen paikka 1960-luvun alun vuosiin verrattuna. Nuorisofestivaalin järjestäminen Suomessa toi kylmän sodan etulinjan hetkeksi Helsinkiin.
Miehiä kylmästä – idästä ja lännestä
Krekolan tutkimus antaa hyvän kokonaiskuvan festivaalien ohjelmatarjonnasta, joka pystyttiin viemään onnistuneesti läpi kaikesta rikolliseen toimintaan asti yltäneestä haitanteosta huolimatta. Ilman tuhansia talkoolaisia festivaaleja ei Helsingissä olisi pystytty järjestämään.
Noin 13 000 festivaalivieraan lisäksi Suomen pääkaupunkiin saapui tuolloin uskomaton määrä propagandisteja ja salaisten palveluiden agentteja niin lännestä kuin idästäkin. Festivaalien vastaisen toiminnan suurin laskujen kuittaaja oli CIA. Neuvostoliiton KGB ja Itä-Saksan Stasi toimivat Helsingissä tietysti jenkkejä vastaan ja festivaalien onnistumisen puolesta.
Krekola on saanut kootuksi kirjaansa laajan esittelyn myös festivaalien vastaisista toimijoista ja pääseepä kuvaan mukaan siellä jossakin välissä hortoillut Suomen kansainvälisissä kuvioissa vielä kokematon suojelupoliisikin.
Tämän jutun kirjoittaja oli juuri ennen festivaalien alkamista täyttänyt 17 vuotta. En tietenkään ymmärtänyt millaiseen isojen poikien peliin olin joutumassa vähäiseksi apupojaksi, kun Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton johtomiehiin kuulunut Pentti Kauhanen kutsui minut käymään työhuoneessaan Kulttuuritalolla. Tämä tapahtui jo hyvissä ajoin ennen kuin festivaalivieraat olivat alkaneet saapua Helsinkiin.
Minulla ei ollut aavistustakaan mikä oli Penan salaperäisen kutsun aiheena. Minut oli valittu festivaaleille osallistuvaan Suomen valtuuskuntaan ja olin varautunut osallistumaan kymmenpäiväisten juhlien tapahtumiin. Aikaisemmilla muissa maissa pidetyillä festivaaleilla en ollut päässyt käymään nuoren ikäni johdosta.
Erikoistehtävä Kulttuuritalolta
Krekola toteaa kirjassaan, että mittavin festivaalien vastaisista operaatioista oli Helsinki Youth News -lehden julkaiseminen Helsingissä. Vastafestivaalijulkaisu ilmestyi jokaisena festivaalien kymmenenä päivänä. Sitä painettiin kolmella kielellä: englanniksi, ranskaksi ja espanjaksi.
Lehden sisällöstä vastasivat amerikkalaiset. Toimituspäällikkönä toimi CIA-mies Ted Whittemore, joka ei tosin varsinaista palkanmaksajaansa kaikille kuuluttanut. Muodolliseksi päätoimittajaksi oli otettu 22-vuotias suomalainen nuorukainen.
Helsinki Youth News sisälsi Krekolan arvion mukaan taitavasti tehtyä festivaalien ja sosialististen maiden vastaista propagandaa. Sen takasivulla ilmestyi päivittäin festivaalien oikea ohjelma, johon oli liitetty vinkkejä festivaalin vastustajien rientoihin.
Tuohon lehteen liittyi kutsuni Kulttuuritalolle, jossa Kauhasen Pena näytti minulle lehtileikkeen. Se oli muistaakseni Helsingin Sanomien palvelukseen halutaan -osastolta. Pienessä ilmoituksessa Annankadulla sijaitseva Helsinki-palvelu tarjosi töitä lehtien jakajille juuri festivaalipäiviksi.
Pena oli hyvin perillä millaisen lehden jakamisesta tulisi olemaan kysymys. Sain ohjeet hakeutua heti hommiin Helsinki-palveluun. Muistaakseni yritin hieman selitellä tulleeni valituksi Suomen festivaalivaltuuskuntaan, mutta se ei auttanut. Pena selitti, että luokkataistelussa asiat oli pistettävä tärkeysjärjestykseen. Toki minä itsekin sen tajusin.
Kovia kundeja kaivattiin
Painelin Kulttuuritalolta suoraan Helsinki-palveluun, jossa taisin olla aivan ensimmäisiä lehdenjaosta kiinnostuneita. Annoin väärän nimen ja osoitteen ja niin minut oli palkattu festivaalinvastaisiin hommiin. Työstä luvattu palkkio kuulosti hyvältä. Se oli huomattavasti korkeampi kuin vastaavista duuneista silloin yleensä maksettiin.
Jakoa järjestävillä herroilla ei tuntunut olemaan mitään kiirettä, joten jäin toimistoon melko pitkäksi ajaksi juttelemaan. Kerroin heille, että pystyisin jakamaan melko paljon lehtiä, koska minulla olisi apuna nuorempi veljeni. Heti tämän sanottuani herrat alkoivatkin kysellä, että olisiko minulla tiedossani muita jakohommiin halukkaita kavereita.
Minä tietysti vastasin myöntävästi ja lupasin värvätä jo ensimmäiseksi jakopäiväksi useita tuttuja kundeja mukaan hommiin. Herrat vaikuttivat tyytyväisiltä ja korostivat kaipaavansa nimenomaan luotettavia jakelijoita. Jutustelun jatkuessa Helsinki-palvelun kaverit kyselivät hieman taustastani. Sekoittelin sopivasti totta ja valetta ja kerroin pyöriväni jengissä Kallion kulmilla.
Tämäkin tyydytti herroja. Yksi heistä sanoikin, että tässä työssä tarvitaan kovia kavereita, sillä jakohommissa saattaa ilmetä ongelmia. Minä tietysti vakuutin, että ei meidän jengin kundit vähästä pelästy.
Kuubalaisilta tulikin turpiin
Ensimmäisenä festivaalipäivänä olin sitten aikaisin aamulla Helsinki-palvelussa Annankadulla. Silloin minulla oli mukanani muistaakseni vain neljä tai viisi muuta jakajaa, joista yksi oli todellakin pikkuveljeni.
Palvelun herroilla oli tarkat tiedot festivaalivaltuuskuntien majapakoista, jotka sijaitsivat melkein kaikki kouluilla. Lisäksi saimme tietoa päivän festivaalitilaisuuksista. Herrat olivat sitä mieltä, että majoituspaikat olivat soveliaimpia jakeluun, sillä silloin voitiin etukäteen valita, millä kielellä painettuja lehtiä otettiin mukaan.
Aloinkin heti katsella kavereilleni sopivia kouluja ja sopivankielisiä lehtiä, joita oli Helsinki-palvelun käytävillä tarjolla valtavat kasat valmiiksi niputettuina. Sitten otimme pikkuveljeni kanssa niin paljon lehtiä kuin suinkin jaksoimme kantaa. Muut kaverini tekivät samoin.
Ensimmäisenä päivänä taisimme heittää lehtemme tavallisiin roskalaatikoihin, mutta myöhemmin tulivat käyttöön muun muassa polttouunit, joita silloin oli Helsingissä monissa taloissa.
Parin tunnin kuluttua menin hakemaan lisää jaettavaa ja jouduin taas pitkiin juttuihin Helsinki-palvelun väen kanssa. Heillä ei tuntunut olevan juuri mitään tekemistä.
Herroja kiinnostivat jakelukokemukseni. Valehtelin varmuuden vuoksi, että jotkut festivaalivieraat olivat ottaneet lehden innolla vastaan, mutta toiset olivat suorastaan käyttäytyneet uhkaavasti ja repineet antamani lehdet. Herrat nyökyttelivät päätään tyytyväisinä.
Krekola kertoo tutkimuksessaan lyhyesti tästä vastafestivaalijulkaisun jakelun sabotoinnistakin. Täydennän tässä kirjan kuvausta vain muutamilla yksittäisillä muistikuvilla.
Esimerkiksi yhtenä päivänä eräs lehtiä oikeasti jakanut palasi Helsinki-palvelun toimistolle valittamaan, että kuubalaiset olivat hakanneet hänet. Ja olihan kaverilla silmä mustana, huuli halki ja paita veressä, mutta jakeluherrat yhtyivät näkemykseeni, että näissä hommissa ei tuollaisia valittajia kaivata. Onneton kaveri sai potkut hyvätuottoisesta hommasta.
Pikkubussilla kellareihin
Seuraavana päivänä värväämiäni lehdenjakajia oli jo selvästi enemmän ja heidän määränsä kasvoi joka päivä. Sana kiersi; minun hankkimani jakajat kutsuivat kavereitaan mukaan rahakkaaseen toimintaan festivaalien puolesta.
Väkeä oli mukana useista helsinkiläisistä nuoriso-osastoista. Lehtien ”jakoa” oli pian vauhdittamassa kaksikin autoa, joista toinen oli pikkubussi. Sille laadittiin reitti ja aikataulu, joiden mukaan se poimi lehtiniput eri ”jakajilta” sovituista kadunkulmista. Loppuvaiheessa saalis kuljetettiin kellarikomeroihin, joista se myöhemmin vietiin paperinkeräykseen, josta vielä kertyi hieman lisäansioita.
Festivaalien loppupuolella lähes kaikki Helsinki-palveluun tulevat jakajat olivat naamaltaan tuttuja. Saimme taatusti valtaosan kaikista kolmesta erikielisestä painoksesta haltuumme.
Helsinki -palvelun herrat olivat sen verran fiksuja, että epäilivät eräiden jakajien luotettavuutta. Luotettuna kaverina jouduin heidän toimeksiannostaan varjostustehtäviin. Potkuja jaettiin sitten raportointini mukaan.
Krekolan kirjassa todetaan, että festivaalien vastustajat olivat erittäin tyytyväisiä Helsinki Youth Newsin saamaan suosioon festivaalivieraiden keskuudessa. Suosiosta oli ollut todistuksena ”painoksen loppuminen”.
Hotelli Hansa ja hajupommi
17-vuotiaan päivät siis kuluivat mukavasti festivaalien vastaisen lehden jakelupuuhissa, mutta pian samainen Kauhasen Pena keksi minulle tekemistä illoiksi ja öiksikin. Hän kutsui taas käymään Kulttuuritalolla ja antoi tehtäväksi lähteä seuraamaan Vanhan ylioppilastalon lähistöllä odotettavia festivaalien vastaisia hulinoita.
Penan mukaan suomalaisia nuoria tulisivat yllyttämään CIA:n agentit rahan ja viinan voimalla. Erityisesti minun piti pitää silmällä hotelli Hansaa, jossa toimeksiantajani mukaan oli jonkinlainen festivaalien vastaisen toiminnan päämaja.
Siellä Vanhan ylioppilastalon tienoilla illat ja yöt sitten menivätkin vielä mellakoiden laannuttua. Poliisin pamppua meinasin saada pariinkin kertaan ja olin paikalla silloinkin, kun Stasin agentit saivat heitettyä hajupommin Hansaan.
Operaatio onnistui ja hotelli jouduttiin tyhjentämään. Mannerheimintiellä pääsin haistelemaan Itä-Saksan hajupommin lisäksi myös suomalaisen poliisin kyynelkaasua, jolla katuja tyhjennettiin.
Joka aamu tapasin Kauhasen Penan eräässä Liisankadulla olleessa pienessä baarissa. Pena tarjosi kahvit ja minä raportoin yöllä näkemästäni. Erityisesti kahvin kustantajaa kiinnostivat festivaaleja vastustaneen SDP:n Pauli Burmanin liikkeet ja yhteydet Helsingin yössä.
Festivaalini menivät siis nuorisotapahtuman kylmällä kääntöpuolella. Vasta Joni Krekolan mainiosta tutkimuksesta minulle on selvinnyt mitä kaikkea Helsingissä oli tarjolla vuoden 1962 heinäkuun kymmenenä kylmänä ja sateisena päivänä.
Helsingin festivaalista enemmän 27. heinäkuuta ilmestyneessä Viikkolehdessä.
uutiskirje 
