”Jokapaikanhöylät ovat todellakin ottaneet spesialistien paikan ainakin kirjallisuuskriitikoina. Netin blogi- ja peukutuskulttuurissa tilanne on pahin: tavaraa on paljon mutta laatua vähän, mielipiteitä rajattomasti, mutta asiantuntemusta niukasti”, kirjoitti Tuula-Liina Varis Kansan Uutisten kolumnissaan viime kuussa.
Ammattimaisen kirjallisuuskritiikin nykytilaa käsitellyt kolumni on herättänyt keskustelua kirjallisuusblogeissa. Kritiikin Uutisten Aleksis Salusjärvi kirjoittaa, että perinteinen media on hedelmällisessä kriisissä ja blogeista löytyy enemmän laatua kuin huttua.
”Sanomalehtien levikkien lasku on saanut ne lähinnä toimimaan kulttuuriavustajiensa hyväksikäyttäjinä. Siksi on monessa suhteessa haitallista pelätä nettiä ja puolustaa syndikaattimedian korruptiota edes viitteellisesti jonkun kriitikon leivän takia”, Salusjärvi lataa.
Mutuhuttu tutisee
Erityisesti keskustelua nostatti Variksen virke: ”Taiteen tekijä, jolla on oikeus odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään, ei tästä [kirjallisuusblogien] mutuhutusta paljon kostu.”
Kirjakko-blogissa kysytään, mitä vikaa mutuhutussa on. Nykyään kirjoja julkaistaan viikossa yhtä paljon kuin vuonna 1950 yhteensä, eivätkä ammattikriitikot millään ehdi käsitellä kaikkia tärkeitä teoksia. Kirjakon mukaan blogit ja muut ”huttuilijat” paikkaavat tätä aukkoa.
Bloggaajat eivät ole yhtä homogeeninen massa kuin ammattikriitikot eivätkä he siksi ole helposti lahjottavissa, Kirjakko lisää.
Kirjakon mielestä bloggaajat ovat usein persoonallisempia ja avoimempia kuin ammattikriitikot. Blogit myös mahdollistavat monitahoisen vuorovaikutuksen, koska blogeissa on tapana kommentoida, linkata ja kytkeytyä sosiaaliseen mediaan.
Ketä kritiikki hyödyttää?
Kritiikin yleisö on toinen kysymys, johon kommentoijat ovat tarttuneet hanakasti. Kirjoitetaanko kritiikkiä ensisijaisesti taiteen tekijälle vai yleisöä varten?
Lilyn kirjablogin Jenni S. kysyy: ”Ei kai kirjoja kirjoiteta (vain) kriitikoita varten? Ja eikö kriitikkojen tehtävä ole kertoa kirjoista lukevalle yleisölle, ei (vain) kirjailijalle?”
Samaa ihmettelee Kritiikin Uutisten Salusjärvi.
”Kritiikkiä ei kirjoiteta taiteen tekijälle, vaan teoksen yleisölle. Jos kritiikkiin tekstilajina ja sen sananvapauteen kytkeytyvää historiaa yhtään perkaa, huomaa pian että kyse on aivan muusta kuin avoimesta asiantuntijakirjeestä. Esimerkiksi kritiikkejä editoidessa olennaisena kriteerinä on tekstin ymmärrettävyys ns. kadunmiehelle”, Salusjärvi kirjoittaa vastineessaan.
”Kritiikki on osa taideinstituutiota”
Tuula-Liina Varis kertoo saaneensa kolumnista myös kiittävää palautetta.
– Pointti ei ollut väheksyä bloggaajia sen enempää kuin että väheksyisin lukupiirejä ja yksittäisiä lukijoita, jotka haluavat jakaa lukukokemuksiaan. Päinvastoin: he ovat kirjallisuudelle elintärkeitä, kuten myös se yleisö, joka tulee matineoihin, keskustelutilaisuuksiin ja muihin kirjallisiin tapahtumiin, Varis sanoo.
– Ammattikritiikki on kuitenkin oma asiansa. Sen määrä mediassa, eritoten printtimediassa on kiistatta vähentynyt ja laatu heikentynyt, mistä kirjailijakunnan keskuudessa ollaan laajasti yhtä mieltä.
Variksen mukaan yksi puoli ammattimaisessa taidekritiikissä on juuri sen kommunikaatio taiteen tekijöiden kanssa.
– Se aika, kun taidekritiikki todellakin katsottiin osaksi taideinstituutiota, ei ole mitään esihistoriaa. Tältä pohjalta tehdään vieläkin paras osa Hesarin kritiikeistä, ja sitä edustavat myös Parnasson laaja kritiikkiosasto ja netissä Kiiltomato.
– Tietysti bloggaajiakin on monen tasoisia, parhaat oikein hyviä ja asiantuntevia. Mutta kyllä riittää sitäkin, jota kutsun mutuhutuksi. Sitä saa minun puolestani olla, yritin vain sanoa, että se on eri asia kuin ammattimainen taidekritiikki.