Aina siisti, skarppi, ja nöyrä. Kiltti muttei liian kiltti, häikäisevän sosiaalinen mutta ehdottoman itsenäinen. Intosilmäinen, alati joustava ja ojennettava palvelija, joka mukautuu loputtomasti vastaamaan sitä, mille on tilausta. Valmis ottamaan turhatkin räyhät niskoilleen ”oppimiskokemuksena”. Luimistelee nurkissa, mutta hymyilee urhoollisesti.
Harrastaa liikuntaa ja välttää vääränlaista viihdettä, ettei tulisi sairauspoissaoloja ja myöhemmin muita kustannuksia yhteiskunnalle. Esiintyy siivosti ja tietää, ettei tiedä mitään (onneksi herrat tietävät). Pukeutuu hillitysti ja keskiluokkaisesti, vaikkei huvittaisi. Elää työskennelläkseen eikä toisinpäin. Mikä se on? Se on nykyajan työläinen sellaisena kuin kapitalisti sen haluaa.
Mutta tiedättekö, mikä on ironista? Pioneerien ensimmäisessä liittokokouksessa ohjeiksi heille mainittiin muun muassa seuraavat: ole vaatimaton, tarmokas, kohtelias, avulias ja kurinalainen. Ehkäpä hyveet ovatkin samankaltaiset kaikkialla ja kaikille. Ero onkin siinä, että nykyisin lojaliteettia pitäisi osoittaa työtovereiden sijaan pääomalle.
Finanssi-jumalankin takana on ihminen.
Juju on tämä: vaikka arvostaa esimerkiksi rehellisyyttä, ei kannata silti tulla kusetetuksi. Edellä luetellut ominaisuudet eivät ole hullumpia samanvertaisten kesken, mutta ylhäältä alaspäin esitettyinä vaatimuksina ne ovat törkeä ansa. Sitä paitsi kaikista ei ole täyttämään nykyisen työelämän kriteereitä jo persoonansa vuoksi. Hitaasti lämpenevillä erakkoluonteilla mahtaa olla kovat paikat.
Kuten mikä tahansa äärimmäinen ideologia, nykyisenlainen kapitalismi haluaa ihmisen muovailuvahana. Ihmisen järjestelmää varten, ei järjestelmää ihmistä varten. Siksi ihmisen on oltava ohjelmoitavissa aina uudelleen, yhteiskunta sen sijaan muuttuu muka omalakisesti. Tämä näkyy puhetavoissamme ja puhetavat vuorostaan muokkaavat ajatteluamme ja arvojamme. Työhön esimerkiksi ei ole oikeutta. Työ on velvollisuus, palkasta viis.
Sama koskee elämää ylipäänsä. Ihmisillä ei ole oikeutta elää, vaan velvollisuus. Jokaisella on velvollisuus elää tismalleen ”oikein” hyvittääkseen tämän suuren ja kalliin virheen – olemassaolon perisyntinsä – finanssijumalille. Nuoria patistetaan ottamaan elämilleen suunnat sen mukaan, mille elinkeinoelämässä milloinkin on tarvetta. Ei siis esimerkiksi sen mukaan, mikä heitä kiinnostaa tai minkä he kokevat mielekkääksi.
Ei ihme, että monen suhde elämäänsä on kuin pakkonaitetun siippaansa. Siinä verkossa sätkiessä tuppaa unohtumaan, että kuten jumalan yleensä, finanssijumalankin takana on ihminen. Markkinat eivät halua tai vaadi mitään. Kysymys on enää siitä, antaako jonkun muun määritellä itsensä ja elämänsä sisällön vai tekeekö sen mieluummin itse.
Kirjoittaja on tamperelainen opiskelija ja toimittaja.