Harvat asiat ovat kauempana toisistaan kuin käsityöläisen verstas ja automatisoitu tehdas. Molemmissa tosin tehdään työtä. Mutta tehdastyössä ihminen on koneen jatke, kun taas verstaassa ihminen hallitsee työkaluja ja toteuttaa niiden avulla sisäistä potentiaaliaan.
Tämän tiesi jo Karl Marx, ja filosofi ja – työssään usein vasaraa ja talttaa käyttävä taiteilija Jyrki Siukonen on kirjassaan Vasara ja hiljaisuus samoilla linjoilla.
Tosin Siukonen käyttää pääasiallisina filosofisina lähteinään Martin Heideggeria ja Ludwig Wittgensteinia, jotka myös tutkivat työnkalujen ja tekemisen suhdetta filosofiaan ja käsitteelliseen ajatteluun ylipäänsä.
Siukonen ja hänen esikuvansa haluavatkin nostaa käsityön kunniaansa.
Heideggerin ja Wittgensteinin perusväite on, että kaikki ajattelu ei ole tietoista käsitteellistä pohdiskelua, joka tapahtuu ihmisen päässä käsi poskea vasten nojaten. Alkuperäinen ajattelu on kiinteässä yhteydessä fyysiseen toimintaan eikä ole erotettavissa siitä. Siukonen käyttää apunaan myös näillä linjoilla liikkuneita taiteilijoita, joista tärkein on kuvanveistäjä Auguste Rodin.
Sana ”käsittää” juontaa juurensa kädestä ja tarttumisesta. Nuorena verstaalla työskennellyt ja vasaran ja sahan kanssa tutuksi tullut Wittgenstein vertasi kieltä työkalupakkiin ja käsitteitä työkaluihin.
Käsitteet saavatkin merkityksensä siitä, miten niitä käytetään ja missä yhteyksissä. Esimerkiksi puupökkelöä voi käyttää vasarana, vasaran voi kohottaa taideteokseksi, kuten Siukonenkin on tehnyt teoksessa Metori.
Tietoisuus ja harkiten käytetty kieli onkin syntynyt ja jalostettu vasta myöhemmin tästä alkuperäisestä toiminnan ja tekemisen sanattomasta kielestä. Kirjan ristiriitaiselta kuulostavan otsikon Vasara ja hiljaisuus, sana hiljaisuus viittaakin tavallista kieltä ja tietoa edeltävään hiljaiseen tietoon ja kieleen.
Esimerkiksi kun kuvanveistäjä, esimerkiksi juuri Rodin, tarttuu talttaansa ja alkaa muovata materiaalia, muoto ja merkitykset syntyvät työprosessin aikana ilman tarkkoja etukäteissuunnitelmia.
Rodin ei koskaan oppinutkaan kirjoittamaan kieliopillisesti oikein eikä puhumaan johdonmukaisesti, mutta hänen kätensä taltalla kiveen kaivertama teksti on tarkempaa ja täydellisempää kuin monen tiedemiehen teorioiden.
Tähän liittyy kiintoisa huomio, miten sekä taiteilijoiden ateljeet että vanhat työverstaat ovat – erotuksena puhtaaksi puunatuista steriileistä ja staattisista tehdashalleista – likaisia ja sotkuisia ympäristöjä. Tämä ei johdu taiteilijan laiskuudesta tai huolimattomuudesta, vaan siitä, että tietty sotkuisuus ja likaisuus symbolisoi määrittelemättömyyttä ja tapahtumista.
Kaikki luovuus ja vapaus versoo aina määrittelemättömyydestä ja sotkuisuudesta. Tätä voisi jatkaa ja todeta, että taiteilijat itsekin ovat tunnetusti resuisia, kun taas byrokraatit tunnetaan kiiltävistä kengistä ja rypyttömistä puvuista.
Siukonen ja hänen esikuvansa haluavatkin nostaa käsityön kunniaansa. Siukonen viittaa Joseph Beysiin ja julistaa, että jokainen käsityön tekijä on taiteilija. Automatisoitu tehdastyö kyllä tuottaa massatuotteita nopeasti ja tehokkaasti, mutta samalla tuhoaa työntekijöiden luovuuden ja mielikuvituksen.
Käsityö taas on hitaampaa ja vähemmän tehokasta, mutta sen jokainen tuote on ihmeellinen ja ainutkertainen ja tuottaa kestävää esteettistä nautintoa ja iloa niin tekijälleen kuin ostajalleenkin.
Jyrki Siukonen: Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvataideakatemia 2011. 111 sivua.