Jäähyväiset sivistykselle 5.
Ilmentävätkö klovnit jotain perustavanlaatuista ihmisen osasta ja kulttuuristamme mongertaessaan siansaksaa omituisissa asuissaan, käsillään kävellessään, kompuroidessaan ja säntäillessään päättömästi yrittäessään turhaan olla avuksi, pohdiskelee Thomas Mann romaanissaan Huijari Felix Krullin tunnustukset.
Mann aloitti teoksen kirjoittamisen 1911, mutta sai sen julkaisukuntoon vähän ennen kuolemaansa 1954. Joten kysymys askarrutti kirjailijaa syvästi.
Yleisön riemuksi klovnit epäonnistuvat surkeasti pyrkiessään matkimaan vakavien taiteilijatoveriensa temppuja, kuten köydellä kävelemistä.
Ovatko nämä iättömän puolikasvuiset mielettömät mellastajat todella ihmisiä? Voiko heitä edes kuvitella luonnollisessa porvarillisessa ympäristössä?
Olisiko Mannille vastattava, että nykyään tämän tyyppiset hahmot alkavat olla katukuvassa ja koko kulttuurissamme enemmänkin sääntö kuin sirkusmainen poikkeus. Tyypit, joilla on idiootinhymyyn kaarretut suupielet ja hopeaperhosilla koristeltu musta atlaspuku. Sirkus on lakannut kiertämästä. Se asuu kaikkialla.
Mannin mielestä on pelkkää tunteilua sanoa, että klovnit ovat ihmisiä:
”Kunnioitan heitä ja puolustan heitä humaania latteutta vastaan. He eivät kuitenkaan ole ihmisiä vaan he ovat ulkopuolisia.”
He ovat palleaa tärisyttäviä naurettavuuden peikkoja, elämään kuulumattomia järjettömyyden munkkeja. He ovat kummitusmaisia ihmisen ja mielettömän taiteen sekasikiöitä.
Entä onko trapetsitaiteilija inhimillinen, koska hän on kaukana narrimaisuudesta ja naurattamisesta. Toisin kuin klovnin, trapetsitaiteilijan on hiljennettävä katsomo kuolemanhiljaiseksi ennen uhkarohkeita temppujaan.
Hän ei ilveile, vaan taiteilee ”tyhjän päällä” elämän ja kuoleman rajoilla huimanrohkeissa, kahden kiitävän trapetsin välillä suoritetuissa tempuissaan.
Kun suoritus näyttää katsojista uskomattomalta ja mahdottomalta, ja tapahtuu silti, liikutaan jo tuonpuoleisen maailman avaruudessa.
Trapetsitaiteilijaa kunnioitetaan, klovnille nauretaan. Klovnin ilveilyyn verrattuna trapetsitaiteilijan suorituksessa näkyy insinööritaidon millimetrintarkat laskelmat.
Ovatko trapetsitaiteilijan suoritukset inhimillisestä näkökulmasta luonnottomia? Mannin romaanissa päähenkilön ajattelee, kuinka naurettavaa olisi trapetsilla henkensä ilta illan jälkeen vaarantavaa naista kuvitella vaimona ja äitinä.
Mitä muut naiset antavat rakkaudelle, sen tämä rautainen, notkea ruumis uhraa hurjille taitotempuilleen. Hän ei ole oikein mies eikä nainen vaan uhkarohkeuden totinen enkeli.
Hän on yleisön yläpuolella ja siksi seksuaalivietin ulkopuolella, elämän ja kuoleman rajalla toimiva ilmatilan amatsoni, joka lähenee enemmän enkeliä kuin naista.
Klovni joutuu kulkemaan tiensä jalat tukevasti maassa. Jos yhteiskunnan arvojärjestelmät murenevat rauniokasaksi, klovnista tulee karkotetun hallitsijan, karkotetun ylimyksen ja kotoaan ajetun pojan ainainen seuralainen synkällä vaelluksella kylmässä yössä, jossa viheliäisen nykyisyyden vaihtoehtona on entistä viheliäisempi tulevaisuus…