Kertovat Venäjältä, että siellä on viime aikoina bongailtu Putinin rintalihasten lisäksi jotain vieläkin eläimellisempää. Kansainvälinen tutkimusryhmä on löytänyt Siperiasta todisteita lumimiehen olemassaolosta.
Me järkevät aikuiset ihmiset reagoimme uutiseen vitsailemalla paitsi Venäjän entisestä ja tulevasta presidentistä myös yksisarvisista ja merenneidoista. Kaikkihan tietävät, ettei lumimies ole totta. Ihmisillä on kautta aikojen ollut tarve kertoa tarinoita kesyttömistä, vaarallisista olennoista, jotka kuitenkin muistuttavat ihmistä. Maahisella, vampyyrilla, jättiläisellä ja jetillä ystävineen on tärkeä tehtävä. Ne tarkentavat ihmisyyden rajoja näyttämällä, mitä kaikkea me emme ole.
Ajatus lumimiestä etsivästä tutkijaryhmästä on kiehtova. Se ei sovi todellisuuden raameihin. Pitäisikö asiasta kertoa ympäristö- vai viihdeuutisissa ja olisiko sävy toinen, jos tapahtumapaikka ei olisi myyttinen Siperia? Entä kehtaisinko tunnustaa miettiväni salaa, toki vain leikilläni, että mitä jos jotenkin kuitenkin?
Ei minulla ole pokkaa väittää tietäväni, missä toden ja epätoden välinen raja oikeasti kiemurtelee.
Tyttäreni muisteli vastikään, miltä tuntui nähdä leikkipuiston pensaikossa kuollut peikko. Kuusivuotiaan silmin asiassa ei ollut mitään epäselvää. Nyt, kun takana on toisetkin kuusi vuotta, muisto hämmentää lasta. Itse uskoin peikkoihin viimeksi kolmisenkymmentä vuotta sitten, jollei lasketa niitä iltoja, kun luin Johanna Sinisalon esikoisromaania. En kuitenkaan voinut vastata lapsen kysymyksiin ykskantaan ei – en kuusi vuotta sitten enkä nytkään.
Ei minulla ole pokkaa väittää tietäväni, missä toden ja epätoden välinen raja oikeasti kiemurtelee. Luultavimmin pidän totena pääasiassa sellaisia asioita, joiden olemassaoloon muutkin lähipiirissäni luottavat. Toiseen aikaan tai jonnekin muualle syntyneenä uskoisin toisin.
Yhdestä asiasta olen silti varma. Tulisin surulliseksi, jos tutkijat löytäisivät Siperiasta elävien jetien yhteisön. Olisi yhdentekevää, osoittautuisiko olento sukupuutolta välttyneeksi neandertalilaiseksi. En jaksa uskoa, että lumimies välttyisi siltä kohtalolta, jonka nuori Ota Benga ja monet muut jakoivat parrakkaiden naisten, saamelaisten, boakäärmeiden ja kaksipäisten sikojen kanssa vielä sata vuotta sitten.
Ihmistä muistuttavan lajin ”löytäminen” saattaisi toki herättää terveellistäkin keskustelua eläinten oikeuksista. Viime kädessä lumimiehen osa olemassa olevana olentona olisi kuitenkin sama kuin mielikuvituksen tuotteenakin: vahvistaa ihmisyyden rajat – vaikka väkivalloin – turvallisesti paikoilleen.
Kirjoittaja on tietokirjailija Hattulasta.