Jäähyväiset sivistykselle 2.
Jacob Burkhardt (1818–97) toteaa kirjassaan Maailmanhistorian näköaloja, että 500–800-lukujen kansanelämästä saamme tietää vain, mikäli se sivuaa luostarinmuuria ja joutuu munkkien kanssa kosketukseen.
Kansan mielikuvitus ja munkkilaitos kohtasivat toisensa harvoin luostarin portilla vaihtaakseen keskenään vähäisiä yhteisiä ajatuksiaan ja tunnelmiaan.
Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen kirjoitustaito katosi. Samalla kansanelämä katosi kulttuurista. Vain benediktiinimunkit luostareissaan yrittivät ylläpitää latinankielistä sivistystä.
Kristinusko teki parhaansa kansan kukistamiseksi. Se kielsi kansanomaisen mielikuvituksen arvon leimaamalla sen pakanalliseksi ja pois kitkettäväksi.
Todellisuudessa kansa ei vaatinutkaan kirkon miehiltä muuta kuin askeesia ja jatkuvia ihmetekoja samaan tapaan kuin nykyajan kansalaiset kääntyvät eri viranomaisten, asiantuntijoiden ja lääkäreiden puoleen ongelmissaan ja ristiriitatilanteissaan.
Kirkko mukautui kansan vaatimuksiin magiansa avulla ja käytti kansanuskomuksia maallisten valtapyrkimystensä toteuttamisessa.
Oswald Spenglerin (1880–1936) mielestä todellisuudessa ehdottomia ja yleispäteviä totuuksia ei ole olemassa. Korkeintaan makuasioita.
Jokaisessa korkeakulttuurissa on aatelista tapaa ja hengellistä askeesia. Aatelisto on aina valmis hylkäämään hengellisen moraalin orjamaisena ja papisto aatelisen tavan maailmallisena.
Aateliston moraali on veren perintönä omaksuttua ylhäistä tapaa. Se on pitkän ja jatkuvan kasvatuksen sekä järjestelmällisen harjoituksen tulosta.
Papiston moraali on säädös ja sellaisena opittavissa tai omaksuttavissa oleva vakaumuksen ilmaus. Aatelisen tavan peruskäsite on kunnia. Kristillinen moraali on ikuinen vaatimus, joka ei koskaan tule todellisuudeksi.
Hyvä ja huono ovat aatelisia käsitteitä, hyvä ja paha hengellisiä käsitteitä. Aatelinen hyvä merkitsee urhoollista, mahtavaa, rikasta ja onnellista. Huono niiden vastakohtana on arkaa, heikkoa, köyhää, kurjaa ja onnetonta.
Absoluuttisen ja relatiivisen moraalin välistä eroa voisi kutsua myös tosikkojen ja humoristien väliseksi mittelöksi.
Puritaaneiksi kutsuttiin puhtauden kannattajia, jotka vaativat Elisbet I:n ajan Englannissa ankaran puhdasoppista protestantismia.
Heidän päämääränään oli kaikkien katolisten ainesten poistaminen kirkon jumalanpalveluksesta ja siveyden edistäminen kalvinistisessa hengessä. Huumori oli heidän puhdistuslistallaan kärkisijalla. Ihmisen ainoaksi tehtäväksi jäi väsymätön rukoilu, että Jumalan tahto toteutuisi.
Jumalan kaltaiseksi tulemisen rima asetettiin niin korkealle, ettei ihminen voi sitä koskaan saavuttaa (Fil. 3:12), vaan hän voi ainoastaan lakkaamatta pyrkiä sitä kohti, kuten Nokia haluaa parantaa alinomaa voittotulostaan pitääkseen sijoittajat tyytyväisinä.