Monologiteatteria tekevä ystäväni Teuvo Ahokas ei juonissa kursaile. Uusimmassa näytelmässä ruhtinas Pjotr Kropotkin kävelee syksyllä 1871 radanvartta Hämeenlinnasta Helsinkiin ja kohtaa jossakin Jokelan ja Järvenpään välillä vaitonaisen miesjoukon, seitsemän harmaata veljestä.
Aleksis Kivi päättää vuonna 1870 julkaistun romaaninsa kuvaamalla, miten veljesten elämä kulki puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui sieltä rauhaisasti alas. Kuolemasta ei varsinaisesti puhuta, joten vuonna 1871 pojat saattoivat hyvinkin olla hengissä.
Vapauden unelma yhdisti anarkismista kuulua Kropotkinia ja Jukolan veljeksiä. Impivaaran kaskiahoilla veljekset olivat nauttineet huumaavasta vapaudesta ja siitä he nyt Kropotkinille verkkaan kertoivat.
Kansallishenkiset piirit halusivat vaihtaa puhuvan Aleksanterin ratsastavaan Mannerheimiin, mutta loppujen lopuksi Gustav Karlovitsh tyrkättiin Postitalon nurkalle.
Kropotkinin osuus on täyttä totta, sillä hän tuli Suomeen geologina jääkauden luonnetta selvittämään. Harjujen rataleikkauksissa ja sorakuopissa sulamisveden jäljet olivat esillä kuin ulkomuseossa konsanaan.
”Suomessa minulla oli aikaa. Kun moukari harteillani vaelsin sorakuopasta toiseen, minulla oli tilaisuus ajatella”, Kropotkin kirjoitti. Ajatuksissa pyöri myös syvä kurjuus, jota hän oli maassa tavannut.
Teuvo Ahokkaan yhden miehen näytelmässä on apuvoimana roteva nukke, joka esittää Barbaaria (s. 1868), terroristihevosta. Venäläiseltä nimeltään Barbaari oli Varvar, kuten Conan barbaari on Konan-varvar ja Barbara Varvara.
Pietarilainen lääkäri Orest Veimar osti vuonna 1876 orlovravuri Barbaarin vallankumouksellisiin tarpeisiin, ja pian uljas musta kiidätti Pjotr Kropotkinin ulos Pietari-Paavalin linnoituksesta.
Kaksi vuotta myöhemmin Sergei Stepnjak survoi Mihailin aukiolla tikarin santarmipäällikkö Nikolai Mezentsovin vatsaan. Hirmutyön tehtyään Stepnjak liukeni paikalta kuomuvaunuilla, joita veti korskuva Barbaari. Hevosen terroristitaipaleella pako oli jo neljäs.
Maaliskuussa 1881 Barbaarin nimi piirtyi lopullisesti aikakirjoihin, sillä se sekaantui Aleksanteri II:n murhaan. Keisari oli tulossa teekutsuilta saattueessa, jonka kärjessä ajoivat hänen omat umpivaununsa ja heti niiden perässä ravasi Barbaari. Vallankumouksen hevonen oli nolosti takavarikoitu ja pistetty kiskomaan santarmieversti Adrian Dvorzhitskin rekeä.
Katariinan kanavalla saattueen kulku katkesi pommi-iskuun, jossa Aleksanteri II haavoittui vaikeasti. Isku tyrmistytti läsnäolijat niin, ettei sairaalaa edes ajateltu, vaan keisari nostettiin Barbaarin rekeen ja matkaa jatkettiin alkuperäiseen osoitteeseen, Talvipalatsiin.
Asteliko Barbaari tahallisen hitaasti? Nykikö se valjaita ja tärisytti rekeä? Joka tapauksessa Aleksanteri II kuoli vasta Talvipalatsissa, missä poika, tuleva Aleksanteri III, ja pojanpoika, tuleva Nikolai II, tahrivat itsensä lattialla lainehtivaan vereen. Hetki oli ennusmerkeistä tiheä ja monessa mielessä käännekohta.
Pietariin pystytettiin ratsastajapatsaat Pietari Suurelle, Nikolai I:lle, Aleksanteri III:lle ja meidän aikanamme Aleksanteri Nevskille, muttei Aleksanteri II:lle, joka vapautti sentään maaorjat. Oliko esteenä Barbaari? Herättikö veristä rekeä vetävä orlovilainen liian synkeitä mielikuvia?
Sofian Radisson-hotellin edessä Aleksanteri II:lla on todella hevonen, mutta Helsingin Senaatintorilla keisari pitää jalustan nokassa valtiopäiväpuhetta. Alapuolella väki tuijottelee eri suuntiin, karhuksi pukeutunut neito ja Aslanilta näyttävä leijona Kauppatorille ja työläispariskunta, sirppiä puristava nainen ja vasaraa tai ehkä kirvestä puristava mies, yliopistolle.
Kansallishenkiset piirit halusivat vaihtaa puhuvan Aleksanterin ratsastavaan Mannerheimiin, mutta loppujen lopuksi Gustav Karlovitsh tyrkättiin Postitalon nurkalle kuin mikäkin postitalonpoika tai posteljooni. Hevosen etujalka on muuten samassa nousevassa asennossa kuin kissallani, joka mielistelee ruokkijaansa tekemällä kömpelön natsitervehdyksen.
Aleksanteri II seisoo topakkana Senaatintorilla Aleksanterinkadun vilinää korkeuksistaan seuraten, joten moni kuvittelee koko empirekeskustaa hänen ansiokseen. Näinhän asia ei ole. Rakentamisesta päätti setä, tuppihousuinen ja punaposkinen Aleksanteri I, jonka mukaan myös katu on nimetty.
Aleksanteri I laittoi Mäntsälän kartanon Ulla Möllersvärdin raskaaksi, mutta lapsi kuoli ja se haudattiin naapurikartanon, Linnaisten puistoon. Huhua, huhua, mutta olen melkein valmis uskomaan, sillä Ulla oli poikkeuksellinen nainen.
Kun Ulla pakotettiin jouluaattona 1813 vihille, hän vastasi papin kysymykseen ”en tahdo”. Hääpidoissa sisään syöksyi domino, naamioasuinen mies, joka ryösti Ullan rekeensä. Mies oli Ullan isoveli Carl Magnus ja väitetään, että sisarukset elivät avioliitonomaisessa suhteessa. Ja mikä oli eläessä, olihan Aleksanteri I lähettänyt häälahjaksi huomattavan summan rahaa.
Aleksanteri II:n vierailut eivät aiheuttaneet Suomessa samanlaista kohinaa eikä hän ketään ainakaan julkisesti vietellyt. Alexandrine Armfeltiä sanotaan kuitenkin keisarin tyttäreksi, vaikka hänen viralliseksi isäkseen on merkitty helsinkiläinen seremoniamestari ja hovitallimestari Mauritz Wilhelm Armfelt.
Kreivitär Alexandrine, joka oli keisarillista sukua tai vähintäänkin Gustaf Mauritz Armfeltin jälkeläinen, asui eronneena naisena Leningradissa aina kuolinvuoteensa 1933 saakka. Söikö hän kommunalkassa kaalisoppaa? Jonottiko hän leipää verkkokassi kädessä?
Keisareilla oli miehisyytensä takeena iso liuta lehtolapsia, mutta hallitsijoista viimeinen, Nikolai II, oli jo niin moderni ja perhekeskeinen, ettei häntä ole epäilty kuin Lev Gumiljovin isäpapaksi. Äiti oli todistetusti runoilija Anna Ahmatova.
Aleksanteri II:n murhan ja muiden terrori-iskujen pääsuunnittelija, Venäjän Osama bin Laden, oli rikostutkijan aatelinen rouva Vera Figner. Keisarin Venäjällä laki oli lempeä, joten Vera kirjoitteli hyvän tovin Pähkinälinnassa ja lähti sitten vuonna 1906 luvallisesti länteen.
Kotimaahan Vera palasi vuonna 1915, mutta tarina ei jatku odotettuun suuntaan. Bolshevikkien raakuudet kauhistuttivat Veraa, minkä hän tyylilleen uskollisena myös lausui ääneen. Ilman terroristin sädekehää ja korkeaa ikää hänelle olisi voinut käydä 1930-luvulla vihdoin kehnosti.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.