Maailmantalous on jälleen taantuman partaalla. Planeetta lämpenee, hoivatyö kärsii resurssipulasta, eriarvoisuus kasvaa, ja demokratian vetovoima heikkenee. Kriisit kasaantuvat. Miksi politiikka ei onnistu vastaamaan niihin?
Ihmiskunta on sentään käynyt kuussa ja keksinyt runoja kirjoittavan tekoälyn. Mistä siis kiikastaa? Herää epäilys siitä, että viimeiksi kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana harjoitettu politiikka itsessään on kriisiytynyt.
Valtio markkinoiden mahdollistajana
Jos 1980-luvulta tähän päivään asti harjoitettua politiikkaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se sana uusliberalismi. Nykyajan yhtäaikaiset kriisit ovat niin viheliäisiä siksi, koska uusliberalismin työkalupakista ei löydy työkaluja niiden ratkaisemiseen.
Mitä uusliberalismi sitten on?
Yksinkertaistettuna se on ajatus siitä, että yhteiskunta toimii parhaiten silloin, kun julkinen hallinto puuttuu mahdollisimman vähän markkinavoimien toimintaan. Tällöin julkisen vallan, kuten valtioiden, tärkeimmäksi tai jopa ainoaksi talouspoliittiseksi tehtäväksi muodostuu markkinoiden, eli yhtiöiden sujuvan toiminnan, mahdollistaminen.
– Uusliberalismi pyrkii mahdollisimman pieneen valtioon ja markkinoiden vapaaseen toimivuuteen, sanoo ammattijärjestö Tehyn ekonomisti Anni Marttinen.
Hän on kirjoittanut taloustiedettä selittävän ja sitä kritisoivan kirjan Hattaratalous (S&S 2024).
Asian ilmaisi tiiviimmin USA:n silloinen presidentti Ronald Reagan virkaanastujaispuheessaan 1981: ”Hallinto ei ole ratkaisu ongelmaan: hallinto on ongelma”.
”Uusliberalismi” on terminä hieman harhaanjohtava. Aatteen voi ymmärtää myös ”retroliberalismina”, koska se edustaa eräänlaista paluuta liberaaliin politiikkaan ennen toista maailmansotaa: ajattelua siitä, että markkinat ovat tehokkain tapa jakaa ja kohdistaa yhteiskunnan resursseja.
– Käytännössä uusliberalismi on myös yrityskapitalismiin päin menevää oikeistolaista reaalipolitiikkaa, jossa yritystuilla on merkittävä rooli, Anni Marttinen huomauttaa.
Uusliberalistisessa ajattelussa taloustiede pystyy tarjoamaan eksaktia ja objektiivista tietoa talouden mekaniikoista. Silloin tähän mekaniikkaan perustuvilla säännöillä voidaan epäpolitisoida taloutta ja luoda sellaisia sääntöjärjestelyitä, jotka sitten pakottavat yhteiskuntia taloustieteen tarjoamien faktojen määrittämään politiikkaan. Näiden faktojen ulkopuolelle ajautuvat politiikkatoimet tuomitaan ”irrationaalisiksi”.
Käytännössä uusliberalismi tarkoitti rahapolitiikan irrottamista kokonaan politiikan ulkopuolelle. Keskuspankeille annettiin täysi itsenäisyys ja niiden tärkeimmäksi tehtäväksi määritettiin inflaation torjunta. Samalla luovuttiin kaikista muista inflaation hallinnan mekanismeista, kuten tulopolitiikasta ja hintasääntelystä.
Finanssipolitiikkaan tuotiin sääntöjä, kuten EU:n kasvu- ja vakaussopimukset, sekä nyt jo osittain historiaan jäänyt Saksan perustuslakiin kirjattu velkajarru.
Nämä kaikki ovat oppikirjaesimerkkejä uusliberalismista. Siihen liittyy paitsi periaate tiukasta talouskurista, mutta myös ajatus politiikan sääntöohjautuvuudesta ja markkinoiden tehokkuudesta.
Silti meillä on valtavia, rajat ylittäviä ja vuosikymmeniä jatkuneita kriisejä. Onko nyt kuitenkin käynyt niin, että markkinat eivät hoidakaan kaikkea? Olisiko hallinto sittenkin ratkaisu ihmisten ongelmiin ja rajat ylittäviin kriiseihin?
Kolme kriisiä
Ajatus uusliberalismin epäonnistumisesta syynä yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole mitenkään uusi eikä uraauurtava. Vasemmistolaiset tutkijat ja kommentaattorit politiikassa ja sen liepeillä ovat kritisoineet uusliberalismia jo vuosikymmeniä.
On kuitenkin kysyttävä asiantuntijalta. Puhelimeen vastaa Uuden talousajattelun keskuksen (UTAK) toiminnanjohtaja, valtiotieteiden tohtori Lauri Holappa.
– Ainakin on ilmeistä, että nyt ollaan tilanteessa, jossa on monia samanaikaisia kriisejä, Holappa sanoo.
Hänen mukaansa ensimmäinen kysymys kuuluu, pystyykö uusliberalismi ratkaisemaan nämä kriisit. Toinen kysymys on, ovatko nämä kriisit seurausta uusliberalismista.
Holappa erittelee kolme akuuttia maailmanlaajuista kriisiä: taloudellinen, ekologinen ja sotilaallinen. Näihin liittyy vielä erilaisia sosiaalisia kriisejä osana talouskriisiä, ja lisäksi uuden pandemian uhka on koko ajan taustalla.
Lauri Holapan mielestä on täysin ilmeistä, että uusliberalismi ei ole kykeneväinen ratkaisemaan yhtäkään näistä ongelmista.
– Uusliberalismi on ollut länsimaista politiikkaa kokonaisvaltaisesti kahlitseva ajattelutapa 1970-luvulta lähtien. Vaikka uusliberalismin dominanssi onkin rapautunut, niin silti meillä on taipumus etsiä ratkaisuja nimenomaan uusliberalismin pelikirjasta, Holappa sanoo.
Siinä pelikirjassa on ollut valtion toiminnoista leikkaamista ja niiden vähentämistä, verotuksen keventämistä ja maltillisia palkkaratkaisuja. Ajatuksena on yhtäältä pienentää julkisen talouden alijäämää ja toisaalta parantaa kansantalouden kilpailukykyä.
Uusliberalismin keinoin yritettiin nostaa Eurooppaa jaloilleen koko 2010-luvun ajan. Tuloksena oli nollakasvua ja julkisen sektorin palveluiden leikkaamista. Atlantin toisella puolella Yhdysvalloissa uusliberalistinen politiikka johti aikanaan Trumpin ensimmäiseen valtakauteen 2016.
– Trump ei toki ole uusliberalisti, mutta hänen kannatuksensa kumpuaa uusliberalismin aiheuttamista ongelmista, Lauri Holappa sanoo.
Yhdysvalloissa pieni- ja keskituloisten tulot kehittyivät todella surkeasti hyvin pitkään. Työväenluokan ja keskiluokan ansiotasot eivät vuosikausiin 1980-luvulta alkaen kehittyneet yhtään mihinkään. Samanaikaisesti USA:ssa oli ainakin muuhun maailmaan verrattuna hyvää BKT:n kasvua. Syntynyt vauraus kuitenkin kerääntyi tulohaitarin yläpäähän.
– Trumpin suosio ja hänen politiikkansa liittyy nimenomaan siihen, että monet ihmiset menettivät hyväpalkkaisia teollisuuden ja tuotannon työpaikkoja 1980-luvulta alkaen. Tuolloin Reaganin presidenttikaudella USA:n keskuspankki Fed kiristi voimakkaasti korkotasoa torjuakseen inflaatiota, mikä on eräs uusliberalismin keskeisistä opeista, Holappa jatkaa.
Korkojen voimakas nousu johti siihen, että teollisuuden tuotantokustannukset nousivat, ja monien hyödykkeiden kohdalla tuotanto Yhdysvalloissa muuttui kannattamattomaksi. Siihen toki vaikutti myös globalisaatio, mutta viimeistään korkojen nousu teki siitä entistä haastavampaa.
Työpaikkansa menettäneille ihmisille syntyi mielikuva siitä, että nyt tarvitaan voimakkaasti politiikkaa, joka palauttaa ne menetetyt työpaikat takaisin. Keinoista tai tyylistä viis.
– Siinä mielessä voidaan sanoa, että Trumpin politiikka on yhteydessä uusliberalismin pitkään historiaan ja vastareaktiota sille.
Yhdysvaltojen irtiotto uusliberalismista tapahtui kuitenkin jo ennen Trumpia.
Presidentti Joe Bidenin kaudella 2021–25 minimipalkkoja korotettiin laajasti eri puolilla Yhdysvaltoja. Samaan aikaan Bidenin teollisuuspoliittisilla toimilla saatiin luotua kohdistetusti uusia, hyvätuloisia, vihreän siirtymän teollisuustyöpaikkoja.
Bidenin kauden lopulla pieni- ja keskituloisten amerikkalaisten reaaliansioissa alkoi näkyä nousua. Se ei kuitenkaan poistanut sitä pitkää katkeruutta, joka syntyi vuosikymmenten jälkeenjääneisyydestä tulokehityksessä.
– Bidenin talouspolitiikka eli bidenomics on osoitus siitä, että uusliberaaleilla ratkaisuilla ei nykytalouden ongelmatiikkaa pystytä ratkaisemaan. Biden ja hänen hallintonsa yrittivät ratkoa Yhdysvaltojen ongelmia palaamalla päinvastoin valtiojohtoisempaan talouden koordinointiin ja teollisuuspolitiikkaan. Äänestäjät eivät häntä siitä kuitenkaan palkinneet, Lauri Holappa sanoo.
Myös Euroopassa tehtiin hetkellinen, pakon sanelema irtiotto uusliberalismista 2020-luvun ensimmäisinä vuosina – ensin koronapandemian vuoksi ja myöhemmin reaktiona Venäjän sotaan Ukrainassa. Molemmissa tapauksissa talouskuri asetettiin hetkeksi tauolle, koska uusliberalistiset työkalut eivät kyenneet vastaamaan uusien haasteiden aiheuttamiin tilanteisiin.
”Trumpin politiikka on yhteydessä uusliberalismin pitkään historiaan ja vastareaktiota sille.”
Ekokriisin työkalut
Talouskriisin lisäksi maailmaa uhkaa paljon vakavampi kriisi. Lauri Holappa puhuu ekologisesta kriisistä, jolla tarkoitetaan ilmastonmuutosta ja luontokatoa.
Tähän kriisiin on tarjottu kolmenlaisia ratkaisukeinoja.
Ensin on tarjottu ratkaisuja uusliberaalista pelikirjasta: asetetaan hinta kaikille päästöille ja ajatellaan, että markkinat ohjaavat käyttäytymistä päästöttömämpään suuntaan. Päästökaupan kiristäminen ja laajentaminen on ollut myös valtavirran taloustieteilijöiden tarjoama ratkaisu ilmastokriisiin.
Toinen – ja paljon radikaalimpi – vaihtoehto on degrowth ja irtaantuminen kuluttamiseen perustuvasta läntisestä elämäntavasta. Sitä tarjoavat akateemikoiden, kuten Kohei Saiton ja Jason Hickelin, lisäksi radikaalit ympäristöliikkeet, ja se on viime vuosina saanut paljon huomiota julkisuudessa.
Kolmannella vaihtoehdolla on monta nimeä. Sitä on kutsuttu vihreäksi keynesiläisyydeksi, oikeudenmukaiseksi siirtymäksi, Green New Dealiksi tai ekologiseksi jälleenrakentamiseksi. Sen ideana on, että suurilla julkisilla investoinneilla muutetaan talouden perusrakenteita kestäviksi. Tällaisilla toimilla pyritään yhdistämään hyvä työllisyyskehitys ja mahdollisesti tekemään talouskasvusta aidosti kestävää.
– On selvää, että kaksi jälkimmäistä vaihtoehtoa eivät ole yhteensovitettavissa uusliberalismin ja talouskurin kanssa, Lauri Holappa sanoo.
– Minun tulkintani on, että ekologinen jälleenrakentaminen on valtavan vaikea projekti ja sen tiellä on hirveästi esteitä. Se on silti nähdäkseni ainoa mahdollisuus ja realistinen vaihtoehto ekologisen kriisin ratkaisemiseksi.
Päästökauppaperustaisen markkinaliberaalin ratkaisun ongelma on Holapan mukaan siinä, että päästökaupan laajentaminen kaikille sektoreille ja päästöoikeuksien hintojen nosto vaatisi todella äkillisiä toimia.
– Silloin se tuottaa niin drastisia sosiaalisia seurauksia, etten usko, että tällaiselle olisi riittävästi poliittista tukea. Ne voivat johtaa myös vakaviin taloudellisiin ongelmiin, kuten massatyöttömyyteen ja elintason laskuun.
Holappa ei pidä myöskään degrowth-agendaa aidosti realistisena.
– Se on akateemisessa maailmassa resonoiva nojatuolifilosofian muoto. Degrowth-agenda edellyttäisi toimiakseen jonkinlaista sosialistista vallankumousta, koska siinä aiheutettaisiin jatkuvaa tai ainakin vuosikymmeniä kestävää talouden ja elintason laskua. Se taas johtaisi verotulojen vähentymiseen, massiiviseen velkaantumiseen ja talouden ja yhteiskunnan kriisiytymiseen, joka söisi myös degrowth-politiikalta kannatusta.
Ainoa vaihtoehto, joka voi toimia ja jolle voidaan saada poliittista kannatusta, on Lauri Holapan mukaan oikeudenmukaisen ja vihreän investointipolitiikan linja.
– Sillä osoitetaan, että radikaali ekologinen siirtymä ei johda huonoon taloudelliseen kehitykseen, työpaikkojen katoamiseen ja elintason laskuun, vaan se yhdistää ekologisen kestävyyden taloudelliseen turvallisuuteen.
Kriitikko sanoisi tässä vaiheessa, että tätähän Joe Biden yritti, ja siitä kiitokseksi hänen puolueensa äänestettiin ulos. Samoin kävi Suomessa Sanna Marinin hallitukselle.
– En halua sanoa, että ekologiseen jälleenrakennukseen tähtäävä teollisuus- ja talouspolitiikka yksin riittäisi. Paljon on asioita, joita vasemmiston on tehtävä paremmin tai eri tavalla saadakseen kannatusta. Talouspolitiikassa se on kuitenkin ainoa vaihtoehto, koska uusliberalismi ei auta ratkaisemaan ekologista kriisiä, Lauri Holappa sanoo.
Anni Marttinen on samoilla linjoilla, mutta lisää myös kokonaisturvallisuuden ja huoltovarmuuden tähän kokonaisuuteen.
– Jos emme pysty ratkaisemaan ilmastokriisiä, niin pandemiat tulevat lisääntymään. On ylläpidettävä myös terveydenhuoltoa.
Ei varautumista talouskurissa
Lopuksi tullaan viimeiseen aikamme kriisiin, eli geopoliittiseen kriisiin. Holappa viittaa paitsi sotilaalliseen uhkaan, joka väijyy myös Euroopan taivaan yllä, myös Kiinan ja USA:n taloudellisin jännitteisiin sekä Lähi-idän konflikteihin, joista päällimmäisenä ja akuuteimpana on Israelin tuhoamissota palestiinalaisia vastaan.
– On itsestään selvää, että Euroopassa on välttämätöntä nostaa varautumisen tasoa paitsi sotilaallisesti, myös muilla tavoin, esimerkiksi hyvinvointivaltiota vahvistamalla, Lauri Holappa sanoo.
Uusliberalismi ei hänen mukaansa tarjoa realistisia välineitä siihen, kuinka pystyttäisiin rahoittamaan merkittävää puolustusmenojen nostoa.
Naton pääsihteeri Mark Rutte on puhunut jo siitä, että Euroopassa on leikattava sosiaalimenoja, jotta puolustusmenoja voitaisiin lisätä. Myös Ison-Britannian pääministeri Keir Starmerilla on ollut samansuuntaisia linjauksia.
On kuvaavaa, että kun Suomen hallitus ilmoitti huhtikuun alussa nostavansa Suomen puolustusmenot kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta, ei puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) kertonut tarkemmin sitä, millä tavalla se rahoitetaan.
– Kuulostaa siltä, että ensin tehdään sitoumus kolmen prosentin tavoitteesta, ja vasta sitten aloitetaan talouspoliittinen keskustelu, Lauri Holappa arvioi.
Tällaisessa menettelyssä käy helposti niin, että todetaan, että puolustushankinnat menevät talouden ulkopuolelle, eli ne eivät lisää investointeja. Silloin ne pitää rahoittaa jotenkin.
Jos velkaa ei haluta kasvattaa eikä veroastetta nostaa, mitä sitten jää jäljelle? Tällainen lukkiutuminen tarkoittaa sitä, että puolustusmenot maksetaan lopulta leikkauksilla.
– Suomen kaltaisessa maassa tuo voi mennäkin läpi, Lauri Holappa sanoo.
Muualla Euroopassa puolustusmenojen tasoa ei kuitenkaan haluta nostaa, jos se edellyttää voimakkaita leikkauksia.
– Eihän esimerkiksi Espanjan tai Italian geopoliittinen asema mitenkään perustele sitä.
Jos haluamme kantaa huolta koko Euroopan turvallisuudesta, ei riitä, että yksi viiden ja puolen miljoonan ihmisen maa nostaa puolustusmenoja. Eurooppalainen ratkaisu edellyttäisi sitä, että myös isot eurooppalaiset valtiot tekevät merkittäviä puolustusinvestointeja. Se ei taas tule onnistumaan, jos tarjottava ohjenuora on puolustusmenojen rahoittaminen leikkauksilla.
– Jos me halutaan kestävää varautumista, se edellyttää sitä, että puolustusmenot rahoitetaan jollain tavalla oikeudenmukaisesti, Lauri Holappa toteaa.
Anni Marttinen on samaa mieltä.
– Jos puolustusbudjettia kasvatetaan leikkaamalla sosiaaliturvasta tai terveydenhuollosta, ei se mene minun käsitykseeni kokonaisturvallisuudesta. Eikö siis halutakaan pitää koko yhteiskuntaa mukana? Marttinen kysyy.
Jos velkaa ei haluta kasvattaa eikä veroastetta nostaa, mitä sitten jää jäljelle?
Uusliberalismin uusi aalto
Anni Marttisen mukaan 2020-luvulla on nähty, että uusliberalismi on jättänyt ekokriisin jalkoihinsa, kasvattanut eriarvoisuutta ja kerryttänyt varallisuutta rikkaimmille. Suomessakin varallisuuserot ovat kasvaneet.
– Vaikka edellinen hallitus tekikin investointivetoista politiikkaa, on Suomessa nykyisen hallituksen mukana tullut uusliberalismin uusi aalto. Vasta nyt uusliberalismi on näyttänyt oikeat kasvonsa. Ei olla enää konsensuspolitiikassa, Marttinen sanoo.
Hänen mielestään leikkaus- ja talouskuripolitiikka tuntuu kuitenkin olevan silmänlumetta äänestäjille.
– Todellisuudessa halutaan pienentää julkista valtaa ja siirtää sitä rikkaimmille. Se halutaan tehdä myös niin, että äänestäjien tuki halutaan säilyttää. Rikkaimman prosentin äänillä kun ei vielä pysytä vallassa, Marttinen huomauttaa.
– Siksi pelotellaan valtion velalla. Se on helppo keino saada ihmisiä leikkauspolitiikan taakse. Se vetoaa tunteisiin, ja ihmiset ajattelevat valtion velkaa vertaamalla sitä kotitalouksien velkaan. Se on kuitenkin silmänkääntötemppu. Julkista sektoria pienennetään velan verukkeella, Marttinen toteaa.
Uusliberalistinen politiikka ei ole myöskään kyennyt toteuttamaan sen itse itselleen asettamia tavoitteita. Reaganin presidenttikaudella USA:n valtion alijäämä paisui historiallisen suureksi, samoin Margaret Thatcherin Isossa-Britanniassa.
Kenen on syy?
On siis päädytty toteamaan, että uusliberalismi ei pysty ratkaisemaan nykyajan kriisejä. On kuitenkin eri kysymys, kuinka paljon nämä kriisit ovat uusliberalistisen politiikan seurausta.
Vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut suuri taantuma ja sen kylkiäisenä tullut eurokriisi olivat suoraan uusliberalistisen politiikan ja etenkin rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen seurauksia. Jälkimmäinen teki kapitalismista paljon volatiilimman ja herkemmän romahduksille.
Myös Trumpin tullisodan aiheuttaman talouskriisin juuret ovat Lauri Holapan mukaan uusliberalismissa, koska trumpilaisuus on vastareaktio uusliberalismin ylilyönneille. Hän katsoo myös, että Venäjän aloittama sota ja sitä edeltänyt Vladimir Putinin nousu Venäjän diktaattoriksi on vastareaktiota uusliberalismille ja seurausta kovan uusliberalismin epäonnistumisesta.
– On kysyttävä, minkä takia Neuvostoliitosta vapautuneesta Venäjästä tuli sellainen kuin tuli. Se johtui siitä talouden šokkihoidosta, jota harjoitettiin Venäjällä 1990-luvulla. Elintason totaalinen romahtaminen johti käsittämättömään köyhyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Suoranaiset rikolliset saivat haltuunsa yksityistettyjä valtionyrityksiä, Holappa kuvaa ja muistuttaa, että Putin ei noussut valtaan tyhjiössä.
– 1990-luvun lopun Venäjällä ajateltiin, että ”demokratia” johtaa elintason laskuun ja anarkiaan. Siksi ajateltiin, että autoritaarinen johtaja palauttaisi venäläisten elintason ja uskon omaan tulevaisuuteensa. Niin toki kävikin, mutta traagisin seurauksin.
Ekologisen kriisin osalta tilanne on kuitenkin monimutkaisempi. Sen taustat ovat teollistumisessa, väestönkasvussa ja kulutusyhteiskunnan synnyssä. Luonnonvaroja käytettiin kestämättömällä tavalla jo ennen uusliberalismin voittokulkua.
Luonnonvaroja käytettiin kestämättömällä tavalla jo ennen uusliberalismin voittokulkua.
Uusliberalismin jälkeen
Uusliberalismi on osoittautunut käyttökelvottomaksi ajatusmalliksi torjumaan 2020-luvun kriisejä. Tarkoittaako tämä sitä, että uusliberalismin 40 vuotta jatkunut hegemoninen asema olisi nyt ohi?
– Jollain tavalla ajattelen, että uusliberalismi on jo romahtanut. Uusliberalismin hegemoninen ja sääntöihin perustuva talousjärjestys on kohdannut vakavan iskun, Lauri Holappa sanoo.
Uusliberalismi on menettänyt hegemonisen asemansa, ja siitä on alettu irtautumaan. Tästä parhaana esimerkkinä on Saksan osittainen luopuminen velkajarrusta.
– Sellainen uusliberalismi, johon kuuluu koko poliittista kenttää ohjaava apparaatti ja jossa sekä keskustaoikeisto että keskustavasemmisto toimivat yhteisymmärryksessä ja ”asiantuntijoiden” ohjauksessa, on kaatunut.
Myös Trump edustaa irtiottoa uusliberalismista.
– Hänen tullipolitiikkansa, vaikka se on myös jälkikeynesiläisestä näkökulmasta typerää, on hyvin antiuusliberaalia. Myös hänen politiikkansa on muutenkin säännöistä piittaamatonta: hän jakaa diilejä ystävilleen ja liittolaisilleen ja kaikille, joilla on hyvät suhteet MAGA-liikkeeseen, Lauri Holappa sanoo.
Siitä huolimatta Trumpin politiikka nojaa hyvin vahvasti markkinavoimiin. Ensimmäisellä kaudellaan Trump teki esimerkiksi suuria veronkevennyksiä todella suurituloisille ja pyrki purkamaan Yhdysvaltojen jo ennestään hyvin heikkoa sosiaaliturvaa.
Samanaikaisesti on siis niin, että uusliberalismi on henkitoreissaan, mutta oikeistolaisuus eri muodoissaan on silti edelleen dominoiva poliittinen suuntaus. Vaikka uusliberalismia ollaan hylkäämässä, niin mitään käännettä ei ole näköpiirissä.
– Ei ole olemassa mitään kokoavaa, samanlaista johtoideaa yhteiskunnassa, joka olisi laajasti hyväksytty. Sen takia en edelleenkään sanoisi, että uusliberalismista olisi päästy eroon. Sen asema hegemonisena maailmanselityksenä on kuitenkin kaatunut, Lauri Holappa arvioi.
Hänen mukaansa ei ole realismia ajatella, että vaihtoehto Trumpin kauppasotapolitiikalle olisi paluu Reaganin, Bush vanhemman tai Clintonin uusliberalismiin.
– Pitäisi ymmärtää se, mitkä sosiaaliset paineet tuottivat Trumpin valtaannousun ja MAGA-liikkeen, jonka talouspoliittinen ykkösprioriteetti on näiden tullien asettaminen. Ne paineet eivät ainakaan uusliberalismilla ratkea, koska ne ovat uusliberalismin aiheuttamia, Holappa toteaa.
Italialainen filosofi ja marxilainen teoreetikko Antonio Gramsci puhui aikanaan ”interregnumista”, väliajasta. Hän määrittelee kriisin ajaksi, jossa vanha järjestys on kuollut, mutta uutta järjestystä ei ole päässyt syntymään. Silloin käydään kamppailua siitä, mikä uusi järjestys on luonteeltaan.
Gramsci käytti tästä väliajasta myös toista nimitystä.
”Nyt on hirviöiden aika”, Gramsci kirjoitti.
uutiskirje 
