Empatia politiikassa puhututtaa. Riikka Purran lisäksi se häiritsee kovasti muun muassa Elon Muskia, jonka mielestä empatia ”tuhoaa läntisen sivilisaation” eli toisin sanoen voi olla riski hänen liiketoimilleen. Filosofi Elisa Aaltola on kirjoittanut (Hermithounds 4.1.2020) empatian puutteen olevan ajallemme tyypillistä ja kertovan siitä, että maailmaa johtavat machiavellistiset yksilöt, mikä on kaunis kiertoilmaisu itsekkäille kusipäille.
Jaan Aaltolan huolen ja tilannekuvan. Ymmärrän ja allekirjoitan empatian merkityksen toiminnan motivaattorina, mutta en suhtaudu varauksettoman innokkaasti sen asettamiseen politiikan keskiöön. Nimittäin jos politiikan keskiössä ovat tunteet, joita ei voida objektiivisesti todentaa, tulee niiden ilmaisemisesta ja esittämisestä kovaa valuuttaa. Eihän toki vielä riitä, että on tunne – se on myös ilmaistava koko maailmalle.
Tällaisen ajatuksen vie äärimmilleen islantilainen Friða Ísberg romaanissaan Merkintä (WSOY 2023). Empatiadystopiassa vallitsevassa järjestelmässä valtaa pitävät ”mukavat” ihmiset, mutta myötätuntoa puutteellisesti osoittaville ei olla kovin mukavia. Heidät syrjäytetään kaikesta, eivätkä he saa esimerkiksi töitä tai asuntolainaa.
Erottelu tehdään erityisellä myötätuntotestillä, jossa reaktioita mitataan aivokuvista. Ihmiset pakotetaan vuosittaisiin tarkastuksiin ”saadakseen sen saatanan nyyhkyleiman”, kuten yksi keskeisistä henkilöistä ilmaisee. Väärin ja oikein reagoivien välille rakennetaan koko yhteiskunnan läpäisevä erottelujärjestelmä, jota pidetään yllä tekoälyn ja valvontakameroiden muodostaman valvontakoneiston avulla.
Asetelma kuvaa herkullisesti yhtäältä sitä, miten kenen tahansa empatia tahtoo rajoittua omaan viiteryhmään; toisaalta sitä, miten mikä tahansa hyve kääntyy irvikuvakseen, jos siihen pyritään totalitaristisin keinoin.
Tunteista tekoihin
Merkintä näyttää, ettei myötätunnon nostaminen politiikan keskiöön ole ongelmallista myötätunnon itsensä vuoksi, vaan koska empatian institutionalisoiminen väistämättä tuhoaa sen. Arvoja politiikassa koskee jossain määrin sama ongelma. Jos moraali uitetaan liian pitkälle systeemiin ja se ulkoistetaan systeemille, sen orgaaninen pohja rapautuu ja menettää merkityksensä. Moraalia sen enempää kuin myötätuntoakaan ei voi pakottaa.
Toisekseen: kummankaan olemassaoloa ei voi päätellä juuri muusta kuin teoista. Sitä, kokeeko joku empatiaa, on hyvin vaikea todentaa. Jos se olisi mahdollistakin, olisi se pöyristyttävän tunkeilevaa ja yksityisyydestä piittaamatonta, kuten Ísbergin romaanin maailmassa. Ja mitä ihmeen väliä yhteiskunnallisessa elämässä edes on sillä, kokeeko joku tiettyjä tunteita oikeasti? Eivätkö teot ole ne, millä on merkitystä?
Albert Camus’n Sivullisen päähenkilö Mersault tuomitaan tuntemattoman miehen murhasta, ja vähintään tappoon hän luultavasti onkin syyllinen, mutta todistelu ei vakuuta. Käytännössä hänet tuomitaan nimittäin siitä, ettei hän osoita oikealla tavalla tunteita äitinsä kuoleman jälkeen. Näin koneisto päätyy tekemään murhan, joka on institutionalisoituna ja mielivaltaisena tavallaan vielä moraalittomampi kuin alkuperäinen murha.
Herra Mersault’n olisi kannattanut esittää katuvaa, vääntää krokotiilinkyyneliä ja performoida suruaan odotetulla tavalla. Hän ei kuitenkaan suostu esittämään mitään, hän on raivorehellinen. Nykypäivän näkökulmasta Mersault voisi hyvinkin olla ”kirjolla”.
Kun sosiaalinen palkinto seuraa nimenomaan performanssista, irtaantuu performanssi ennen pitkää siitä, mitä tapahtuu todella. Selkosuomeksi: paukkuja ei laiteta niinkään hyviin tekoihin kuin hyviksen esittämiseen. Ja kääntäen: yksilö voi toimia hyvinkin moraalisesti, mutta tulla leimatuksi moraalittomaksi, jos hän ei performoi moraalisuuttaan aktiivisesti ja ”oikein”. Empatian nostaminen politiikan keskiöön on ongelmallista politiikan performatiivisuuden vuoksi.
Hyve kääntyy irvikuvakseen, jos siihen pyritään totalitaristisin keinoin.
Hieman nurinkurisesti tunteiden ylikorostaminen johtaa performatiivisuuden kautta tunteiden asettamiseen arvojärjestykseen ja ihmisyyden joidenkin puolien demonisoimiseen. Merkinnässä aggressiivisuus, joka on myös osa ihmisyyttä, on kriminalisoitu, kuten Tea, yksi päähenkilöistä, valittaa. Suoraan puhumisesta on tullut väkivaltaa, työkaluista murha-aseita ja heikkouksista vahvuuksia.
”Tietyt inhimilliset ominaisuudet, jotka on ennen liitetty vahvuuteen, kuten testosteroni ja aggressiivisuus, eivät ole enää ainoastaan synnillisiä paheita, vaan jo suorastaan sairauden oireita. Mikä olisi sama juttu kuin jos sanottaisiin, että veitset ovat syntisiä ja sairauden oireita. – – Ymmärrän tietysti, miksi näin kävi, sillä jo kauan on korostettu keskustelua ja pehmeyttä. Mutta mitä tapahtuu sitten linnuille jotka ovat oikeasti vahvoja, jotka oikeasti halkovat tuulta muiden seurata?”
Performanssilla on tietenkin hyötyjänsä. Tunnetaloudessa tuomariksi asettuminen on oiva tapa kerätä sosiaalista ja sitä kautta vähän muutakin pääomaa. Aina joku ottaa tehtäväkseen ylläpitää hyväksytyn tunne- ja muun ilmaisun alati muuttuvaa labyrinttia ja tuomita sen hähmäisten kriteereiden mukaan. Tässä toimessa tärkein ominaisuus on vankkumaton usko omaan erehtymättömyyteen ja moraaliseen ylemmyyteen. Merkinnän maailmassa tehtävää hoitaa valtio.
Reaalimaailmassa sama mekanismi on pikemminkin täydellisen uusliberalistinen sovellus. Se on arvon keräämisen strategia, jossa moraalipisteyttämällä muita itseään alemmas nostetaan omaa arvoa. Vasemmistolaisina itseään pitävien viehtymystä siihen on vaikea ymmärtää. Ainakaan kovin luokkatietoista toimintaa yksilöiden rankkaaminen ja rankaiseminen moraalimarkkinoilla sekä essentialisointi pahoiksi ihmisiksi ei ole.
Ehkä ilmiön taustalla on jonkinlaista reaktiivista, voimatonta raivoa sen edessä, että pääoma toimii niin kuin se toimii – ja kun sitä ei tälläkään raivolla muuteta, suunnataan raivo kohteisiin, joihin voidaan edes kuvitella vaikutettavan. Ehkä maailma on hieman parempi, kun joku lajitoveri on vaikkapa saanut potkut?
Mutta ei se ole.
Syntinen dialogi
Empatia ei ole pelkkä tunne, vaikka se käsitetään usein myötätunnoksi nimenomaan tunteena. Näin myös Merkinnässä.
Empatia on myös kognitiivista kyvykkyyttä ymmärtää toisen lähtökohtia, motiiveja ja ajattelua. Sitä, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee. Ísbergin romaanin kirjeenvaihto pyrkii näyttämään juuri tämän. Ei välttämättä erityisen tasokasta dialogia, vaan sellaisen huutavan tarpeen.
Merkinnässä tunnetotalitarismiin kriittisesti suhtautuva päähenkilö Tea käy kirjeenvaihtoa sitä puolustavan ystävänsä kanssa. Dialogimuoto on oiva valinta käsitellä aihetta, sillä aito dialogi on juuri se, mitä tästä ajasta puuttuu. Sen tilalla on omille poseeraamista – omassa viiteryhmässä odotusarvoisten tunteiden esittämistä ja iskulauseiden toistelua, mitä ikinä ne missäkin ryhmässä ovat. Kunnianhimoinen keskustelu ei ole sosiaalisesti kannattavaa.
”Useimmat meistä tyytyvät likiarvoihin. Emme viitsi koota tietoja itse ja muodostaa mielipidettä. On niin mukavaa seurata meidät vakuuttaneiden johtajien selän takana. Se säästää meidät paitsi työltä myös pattitilanteelta, joka seuraa siitä kun ymmärtää kaikkien näkökannat. Etkö ole huomannut miten sinun on vaikea olla, kun joku on kanssasi eri mieltä”, Tea kysyy ystävältään.
Paradoksaalisesti tasokas dialogi edellyttäisi juuri empatiaa.
Usein tavoite on alun perin mitä parhain: puolustaa heikkoja ja sorrettuja.
Aidon dialogin lähtökohtana on toisen pitäminen täyspäisenä aikuisena ihmisenä, ei koulutettavana typeryksenä, josta voi tulla kohtuullisen kelvollinen, kunhan hän ensin omaksuu oikean ideologian, oli se mikä hyvänsä – ja luopuu esimerkiksi moottoriurheilun kaltaisista mauttomuuksista, jos konteksti on cityvihreä. Jos kysymys olisi ympäristöstä, koko vihertävä keskiluokka olisi jo lakannut lentämästä, vaan eipä ole.
Kysymys on mausta. Kulttuurikaupunkiin lentäminen osoittaa hyvää makua, Neste Ralliin osallistuminen huonoa. Puhtaasti ympäristönäkökulmasta ajatellen jälkimmäinen ei ole ainakaan huonompi. Formuloidenkin suurimmat päästöt tulevat lentämisestä. Henkilökohtaisesti en ole lainkaan kiinnostunut rallista, vaan niistä kaupunkilomista, mutta se on nolla-argumentti, makuasia.
Aidossa dialogissa huomioon otetaan vastapuolen parhaat argumentit eikä jätetä niitä systemaattisesti huomiotta. Vuorosanoja ei ole valmiiksi kirjoitettu. Puheenvuorot eivät koostu alkeellisista argumentointivirheistä, käsitteiden tarkoituksellisesta hämmentämisestä ja muusta tunnepitoisesta sotkusta. Vetoavakaan retoriikka ei lipsahda argumentointivirheen puolelle.
Aidossa dialogissa on varauduttava siihen, että toinen ei muuta näkemystään ja että hänellä on sille erinomaiset perustelut. On varauduttava myös siihen, että voikin itse olla se, joka päätyy muuttamaan mieltään. Tällaista keskustelua on onneksi mahdollista käydä omassa arjessaan vaikka jatkuvasti. Maailma tarjoaa kyllä harjoituskenttää, ellei ole onnistunut eristämään itseään johonkin tunkkaiseen samanmielisten lahkoon.
Mutta missä on se julkinen tila, jossa uskaltauduttaisiin aitoon dialogiin vailla käännytyspyrkimyksiä ja demonisointia?
”En siedä sitä, että yhteiskunnan täytyy aina jakautua kahteen sotajoukkoon, ja sitten puolustetaan omaa linnoitusta ja välimaastoon uskaltautuvia ammutaan kummaltakin puolelta”, Tea tuskailee.
Joskus olisi virkistävää etsiä pienintä yhteistä nimittäjää pienimmän mahdollisen eroavaisuuden, jonka yli taistella raivokkaasti, sijaan.
Rohkea tulkinta
Esseisti ja kriitikko Silvia Hosseini teki Suomen Kuvalehdessä (6.7.2023) Merkinnästä uskaliaan tulkinnan:
”Kirjeet kuvaavat myös somevasemmiston valitettavaa pyrkimystä pitää rintamalinjat suorina. Teaa kyllästyttää tilanne, jossa hän on joko ’oikeaoppisten kanssa samaa mieltä tai paha ihminen’”, hän kirjoitti. (Sama tosin koskee myös someoikeistoa ja populisteja ylipäänsä. Oppi vain on eri.)
Kirjassa tätä ei näin suoraan sanota, mutta silti Ísbergin kalikka kalahti. Guilt by association -tyylisesti kirjailijaa syytettiin muun muassa ”koirapillin” käytöstä – mikä on sekä tolkutonta että kohtuutonta. Mitä tahansa voidaan käyttää mihin tarkoitukseen tahansa. Siinä pelossa ei kuitenkaan voi jättää ajatusta ajattelematta, sanaa sanomatta, kirjaa kirjoittamatta. Lopputuloksesta käsin argumentointi on todistelua, ei järjen ehdoilla etenevää, aidosti uutta etsivää ajattelua.
Joskus voi jokin perinpohjaisesti epäilyttävä taho olla jostain asiasta samaa mieltä omista syistään. Se ei vielä todista ajatusta huonoksi, kantaa vääräksi, argumenttia pitämättömäksi. Ikään kuin sokea kana ei voisi löytää jyvää tai päätyä samaan lopputulokseen aivan eri lähtökohdista ja motiiveista käsin.
Se, että Hitler halusi omista syistään edistää kasvissyöntiä, ei tee kasvissyönnistä epäilyttävää natsien puuhaa. Maailma on hitonmoinen sotku olosuhteita, suhteita, motiiveja ja valtakamppailuita. Niin sanotusti puhtaita toimijoita ei eläimiä sekä lapsia ja muita holhouksenalaisia lukuun ottamatta ole. Se, että jollain tietyllä porukalla olisi hallussaan totuus vähän kaikista asioista, on jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa. Siksi pyrkimys opilliseen puhtauteen on lähtökohtaisesti epäilyttävää.
Syntipukkimekanismissa ei ole kyse keskustelusta, vaan rituaalista.
Aksel Sandemose hahmotteli Pakolainen ylittää jälkensä (1933) -teoksessaan ajatuksen Janten laista, jonka tulkittiin yleisesti kuvaavan ahdasmielisen pikkukylän ilmapiiriä. Jotain samaa on myös monien edistyksellisinä esiintyvien liikkeiden ilmapiirissä – ja epäilemättä myös epä-älyllisen populistioikeiston kuppikunnissa. Tällainen ilmapiiri ei ikävä kyllä rajoitu kuppikuntiin, vaan sillä on taipumus institutionalisoitua.
Janten lain sääntöjä ovat muun muassa ”älä luule, että olet viisaampi kuin me”, ”älä luule, että tiedät enemmän kuin me”, ”älä naura meille” ja ”älä luule, että voisit opettaa meille jotakin”. Siis totaalinen läpitunkematon oikeassaolevuus, moraalinen paremmuus ja huumorintajuttomuus. Siinä ei ole mitään vertaista, ei mitään solidaarista, ei mitään toverillista. Ei sävyjä, ei vaihtoehtoja, ei vapautta.
Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen, jolla on terveet rajat, pakenee sellaista ennen pitkää.
Usein tavoite on alun perin mitä parhain: puolustaa heikkoja ja sorrettuja.
Ja tässä tullaan kiinnostavaan kohtaan affektiivisesti ja reaktiivisesti toimivaa uuslahkolaisuutta: sen arvopohja on – vaikkei sitä haluttaisi myöntää – kristinuskossa, mutta sen toimintatavat kristillisyyden antiteesi.
Fetisoitu heikkous
Uhrin puolella oleminen ei ole mikään yleisinhimillinen piirre. Se ikään kuin sotii sisäsyntyistä vahvuuden ja voiman arvostamista vastaan. Länsimaiseen kulttuuriin heikkouden ja pienuuden nostaminen arvoonsa tulee suoraan kristinuskosta.
Jopa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen keskeisimmät periaatteet on muotoiltu – muun muassa dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainion mukaan – kristilliseltä pohjalta, kuten Tuomas Akvinolaisen filosofiasta, vaikka ne pyrittiinkin häivyttämään universaaliuden nimissä. Se olikin ehkä taktisesti viisasta. Myös vasemmistolle heikomman puolustamisen ajatus on vuotanut kristinuskosta, vaikka mutkan kautta. Se on kaunis ja hyvä ajatus. Ongelmaksi se muodostuu, kun siitä tehdään fetissi.
Fetisoitu heikkous nimittäin tarkoittaa samalla, että heikkojen on pysyttävä heikkoina, jotta pelastaja pysyisi asemassaan. Heikkohan voi voimainsa tuntoon päästyään olla eri mieltä kuin pelastaja tai jopa syrjäyttää tämän, mikä olisi anteeksiantamatonta.
Heikoksi määritellyn on siis säilyttävä puhtaana ja pienenä, jotta pelastaja säilyttäisi tarpeellisuutensa. Heikoksi uhriksi vapaaehtoisesti asemoituva taas säilyttää moraalisen puhtautensa, joka on eräänlainen vapaudu vankilasta -kortti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Se on vallan ja vastuun pakoilua.
Tällainen dynamiikka pelaa nimenomaan tunteilla, todennäköisesti enimmäkseen tiedostamattomilla tunteilla. Se ei voi muuta kuin päätyä estämään sekä kehitystä että keskustelua. Vääristynyt uhrikuva lukitsee heikkouteen ja kieltää maailman monimutkaisuuden. Jälki on silloin rumaa niin. Kuten Merkinnän Tea tilittää:
”Kaikki osoittelevat toisiaan, kaikki ovat uhreja, kaikki ovat tekijöitä.”
Hyve kääntyy irvikuvakseen, jos siihen pyritään totalitaristisin keinoin.
Entä ne lahkolaiset toimintatavat sitten? Miksi kutsuin sellaisia – vaientamista, ulossulkemista, mustamaalausta ja niin edelleen – kristillisyyden antiteesiksi, vaikka tätä kaikkea harjoittavia lahkoja on kristinuskon piirissä yhä tänäänkin?
En ole teologi, mutta voin vilkaista: siksi, että kristinuskon tai ainakin sen protestanttisen suuntauksen opillisessa ytimessä on ajatus kaikkien ihmisten syntisyydestä ja ansiottomasta armosta. Sola fide, sola gratia (eli pelastus tulee ”yksin uskosta, yksin armosta”). Kun kerran kaikki ovat yhtäläisesti kelvottomia, on turha lähteä keulimaan omalla erinomaisuudellaan. Sitä kuvaavat sanonnat ensimmäisen kiven heittämisestä ja hirrestä omassa silmässä. Olkoonkin, että tosielämässä ovat lukemattomat kristityt historian saatossa tuominneet ahkerasti niin toisiaan kuin pakanoitakin.
Toinen aivan ytimessä oleva ajatus on lähimmäisyys, joka käännetään päinvastoin: myös vihollinen on lähimmäinen. (Terveisiä vaan J. D. Vancelle, joka jostain käsittämättömästä syystä elää päinvastaisessa käsityksessä.)
Se, että syntipukkimekanismissa on lahkolaisuuden maku, ei liene aivan sattumaa. Yhteiskuntafilosofi René Girard meni niinkin pitkälle, että näki uskontojen ja ”tuonpuoleisuuden” ylipäänsä syntyneen tarpeesta pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella, siis ulkoistaa yhteisössä olevan väkivalta syntipukille uhraamisprosessissa, joka ajateltiin täysin oikeutetuksi.
Tämänkään päivän syntipukkimekanismissa ei ole kyse keskustelusta vaan rituaalista. Kyvyttömyys katsoa omia pimeyksiään joko yksilönä tai yhteisönä kääntyy tarpeeksi projisoida ne johonkin ulkopuoliseen kohteeseen. Tällainen mekanismi toimii hyvin vahvasti tunteiden, erityisesti tiedostamattomien sellaisten, varassa.
Kristinuskossa varsinainen syntipukkien syntipukki on tietenkin Kristus, mutta paradoksaalisesti tehdäkseen syntipukkimekanismin lopullisesti tarpeettomaksi.
Empatian puutteesta
Eikö empatian puute sitten ole aito ongelma?
On tietenkin.
”Termistä riippumatta [narsismin, psykopatian jne.] edustajia ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan, ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta”, Elisa Aaltola kirjoittaa ja jatkaa, etteivät he ”välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu”.
Siltä todella vaikuttaa.
Maailman omistavat käytännössä muutamat upporikkaat oligarkit – itäiset tai läntiset, sama se – joita ei voisi vähempää kiinnostaa, miten kukaan tai mikään heidän ulkopuolellaan voi. Heidän valtansa vastustamiseksi on löydettävissä lukuisia rationaalisia argumentteja. Mielestäni Donald Trump on ällöttävä ja vaarallinen, mutta se ei ole vielä argumentti. Maailmassa on varmasti sellainenkin ihminen, jonka mielestä hän on ihana ja turvallinen.
Kirjailija ja kansanedustaja Anna Kontulaa ja hänen Kadonneen järjen metsästystään (Into 2024) mukaillen: kaverusten tilitys fiiliksistään ei ole vielä yhteiskunnallista keskustelua. Sen sijaan ei pitäisi olla kovin vaikeaa perustella, millä tapaa Trump on vaarallinen ja kenelle.
Yhteiskunnallisen keskustelun ja päätöksenteon alistaminen tunteille tai edes myötätunnolle tunteena on huono idea kaikissa tässä tekstissä luetelluista syistä. Tunteet ovat välttämättömiä, eikä kukaan ole niiden vaikutuksen ulottumattomissa (asia, joka itsensä järjen puolelle asemoivilta usein unohtuu). Niitä ei missään nimessä tule demonisoida eikä niistä tarvitse vaieta, mutta ne eivät ole argumentti. Tietynlaista tunneilmaisua ei tule vaatia keneltäkään eikä kenenkään toimintaa arvioida sen mukaan, vaan ensisijaisesti tekojen mukaan.
Järjen korostaminen voi olla vähän kuivakkaa, kylmääkin, mutta ainakaan se ei ole mielivaltaista. ”Kilttien” ihmisten tyrannia ei ole sen parempi kuin mikään muukaan tyrannia.
uutiskirje 
