Taistojen tiellä ei ole edetty voitosta voittoon, väittää tutkija Anu Suoranta
”Menneisyys on läsnä ja tulevaa menneisyyttä tehdään nyt.”
Ajatuksen on kirjannut yhden työpätkän huomenna päättävä ja seuraavan Helsingin yliopistossa aloittava tutkija Anu Suoranta väitöskirjaansa Halvennettu työ (Vastapaino). Se tarkistettiin viikko sitten.
Suorannan tutkimus kertoo, millä tavalla menneisyys on läsnä tämän päivän työelämässä. Littoisten Verkatehtaan pienipalkkaiset naiset 1930-luvulla olivat oman aikansa pätkä- ja silpputyöläisiä. Tämän päivän epäsäännöllinen työ ei siis ole mikään uusi asia.
Anu Suoranta itse toimi eri tehtävissä Kansan Arkistossa lähes kahdeksan vuotta 1990-luvulla. Sen jälkeen hänen työhistoriastaan löytyy viitisentoista lyhimmillään kuukauden pituista pätkää. Viime vuonna hän toimi muun muassa projektitutkijana SAK:ssa.
Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtajana Suoranta oli keskeinen toimija vuoden 2009 alusta voimaan tulleessa apurahansaajien sosiaaliturvauudistuksessa.
Silpulla ja pätkällä
on logiikkansa
Viime laman jälkeen 2000-luku oli työllisyyden menestystarina. Suomeen syntyi yli satatuhatta uutta työpaikkaa. Komeiden lukujen kääntöpuoli oli uusien työpaikkojen laatu. Etenkin naisille, nuorille ja maahanmuuttajille oli usein tarjolla vain epävarmaa ja huonosti palkattua työtä.
Keskustelu pätkätyöläisyydestä alkoi vasta viime laman jälkeen, vaikka ilmiö on ikivanha. Kun sitä tarkastelee historian kautta, näkee paremmin, mitkä voimat työntävät mihinkin suuntaan. Eivät työnantajat sattumalta järjestä työsuhteita katkottuun ja silputtuun muotoon, vaan heillä on oma logiikkansa, jonka juuret ulottuvat vuosikymmenten taa, Anu Suoranta kertoo.
Tämän ajan silpputyössä menneisyys on läsnä muun muassa työntekijän epävarmuutena. Ihan niin kuin 1930-luvun naisten kohdalla, myös tänään työntekijä tietää huonoimmillaan päivän varoitusajalla, onko töitä ja palkkaa tiedossa myös huomenna. Suunnittele siinä sitten elämää eteenpäin.
Suorantaa korpeaa myös se, ettei tavallinen ole riittävää pätkätyöläiselle.
– Ei voi mennä aamulla tyytyväisenä työhön ja vain tehdä työnsä. Pitää koko ajan todistaa, että teen työni hyvin, että saa myös seuraavan keikan.
Yhteisöä ei
enää ole
Erona entiseen Anu Suoranta taas pitää sitä, että epävarmuudessakin tekstiilitehtaan työntekijöillä säilyi henkinen side työnantajaan. Oltiin verkatehtaalaisia, tehdasyhteisön jäseniä kuitenkin.
Tänään taas työnantaja ei edes lupaa työsuhteelle jatkoa. Vaikka kuinka kuvittelisi olevansa eilakaislalainen, niin tosiasia on, että työpaikat tulevat ja menevät.
Suoranta ei silti romantisoi mennyttä patruunayhteiskuntaa. Työttömyysturvan takia elämä on nykyisin turvatumpaa.
Epätyypilliset työsuhteet ovat nykyisin niin tyypillisiä, että Anu Suorannan mielestä olisi aika vaihtaa määrittelyä:
– Itse olen sitä mieltä, että pitäisi puhua työn moninaistumisesta ja luoda yhteiskunnan järjestelmät sen mukaan. Lainsäädännön pitäisi taipua ihmisen tarpeisiin eikä toisinpäin.
Eespäin väki
voimakas?
Anu Suorannan tutkimus kyseenalaistaa ammattiyhdistysliikkeen historiat, joiden mukaan taisteleva työväki eteni vaikeuksien kautta voittoon ja saavutti vakaiden työmarkkinoiden tilan. Hän kysyy, voidaanko suomalaisessa työmarkkinahistoriassa ylipäätään puhua sopimusten turvasta, vakaista ansioista ja toimeentulon varmistavasta jokapäiväisestä palkkatyöstä.
– Ay-historiat on usein kirjoitettu 1980-luvulla, joka oli liikkeen kulta-aikaa. Teokset on kirjoitettu vastusten kautta voittoon miesalan voiman näytön kautta. Sellainen kirjoittamisen tapa soveltuu minusta aika huonosti heikon edunvalvonnan tilanteeseen, jossa työelämä ei näytä hyvältä oikeastaan millään vuosikymmenellä.
Littoisten Verkatehdas oli 1930-luvulla vähintään keskisuuri yritys. Työntekijöitä oli keskimäärin 400. Suurin ammattiryhmä olivat kutojat.
Anu Suorannan luokittelun mukaan pysyvätkin työsuhteet olivat tämän päivän termeillä usein osa-aikaisia tai epäsäännöllisiä. Lisäksi tehtaalla tehtiin muun muassa pätkä- ja keikkatöitä.
Ammattiyhdistysliike pidettiin systemaattisesti tehtaan ulkopuolella. Työnantajalogiikka meni niin, että työnantaja päättää ja sillä siisti. Työntekijöillä ei ollut mitään sanomista työaikaan eikä palkkaan.
Ammattiliittoon kuului vain harva. Yksi syy oli se, ettei pienipalkkaisilla ollut varaa jäsenmaksuun. Toinen se, ettei uskallettu järjestäytyä. Jos joistain asioista yritettiin neuvotella, niin se tehtiin yksin eikä ryhmänä. Työnantajat sen sijaan sopivat tekstiilialalla valtakunnallisesti palkoista.
Ay-liikkeellä oli
kohtaanto-ongelma
Anu Suoranta epäilee, ettei ay-liikkeen sanomakaan kohdannut työntekijöiden tarpeita. Esimerkiksi vaatimus työajan lyhentämisestä ei ehkä tuntunut hyvältä ajatukselta, kun nykyisetkään työtunnit eivät riittäneet toimeentuloon.
Minkälaista kohtaanto-ongelmaa löydät ay-liikkeen sanoman ja tämän päivän moninaisten työsuhteiden välillä?
– Kyllä ay-liikkeestä aika ajoin välähtää, mutta on siinä jotain vanhakantaista. Toki voi edelleen pyrkiä täysiin, kokoaikaisiin ja loppuelämän kestäviin työsuhteisiin, mutta aika monet ihmiset työpaikoilla tajuavat, ettei se ole ihan realistinen vaatimus, Suoranta sanoo, vaikka kehuukin SAK:n viime aikoina ymmärtäneen kohtalaisen paljon pätkätöistä.
Hänen mielestään ay-liikkeen ei kuitenkaan pitäisi rajoittaa vaatimuksiaan pelkästään työelämään.
– Jos työnantaja ei kerran osaa järjestää työtä säännölliseksi, niin ihmisten ei pitäisi joutua kärsimään siitä. Työttömyysturvan pitäisi tulla lähelle sitä katkon hetkeä. Eikä työttömyysturvan taso Suomessa ole kummoinen. Pohjoismaissa on paljon paremmat korvaukset, Suoranta huomauttaa.
Hänen mielestään ay-liike voisi vaatia, että työttömyysturvan saa ansaituksi esimerkiksi kahdessa kuukaudessa.
– Logiikkani menee niin, että järjestäytymällä ihminen saa ansioturvan ja myös edunvalvonnan, joka on paljon tärkeämpi asia kokonaisuuden kannalta.
– Mutta jos kaikki työssä käyvät ovat ansioturvan piirissä, niin jo aika suuri osa kansasta on pelastettu perustulolta. Jos minä olisin ay-liikkeen johdossa, yrittäisin saada järjestäytymisasteen takaisin äärimmäisen korkeaksi. Sille on varmaan syynsä, että pätkätyöläiset ovat huonosti järjestäytyneitä.
Ammattiyhdistys
ei vakuutuslaitos
Millä tavalla heidät saataisiin järjestäytymään paremmin?
– Pitäisi oivaltaa, ettei ay-liike ole pelkkä vakuutuslaitos. Tämä on viestimisen ja kouluttamisen haaste, ettei ihminen tullessaan ay-liikkeen jäseneksi suhtaudu siihen kuin asiakas, joka ostaa vakuutusyhtiöltä jonkin tuotteen. Ei ay-liike ole yhtään sen kummallisempi asia kuin siinä olevat ihmiset, painottaa Suoranta.
– Veikkaan keskeiseksi ongelmaksi tällä hetkellä sitä, etteivät ihmiset yksinkertaisesti tiedä perusasioita. He eivät tiedä sitä yksinkertaista asiaa, että työnantaja tarvitsee työntekijää eikä toisinpäin.
Mutta voi olla myös niin, että ay-toiminnan tapa on monille vieras.
– Ay-liikkeen pitäisi olla työpaikalla. Varsinainen klassikko ay-toiminnasta on se, että ihminen istuu jonkun puoluetoimiston kokoushuoneessa työpaikkansa ulkopuolella. Ay-liikkeen pitää olla siellä, missä työntekijällä on ongelma.
Miten tuotetaan
köyhyyttä?
Väität kirjassasi, että sukupuolten palkkahierarkiaa ja työntekijöiden köyhyyttä on tuotettu. Miten sitä tuotetaan?
– Siihen on sulassa sovussa osallistunut sekä työnantajapuoli että ay-liike. Yhdessä niitä sopimuksia tehdään ja jos sitten naisvaltaisille aloille on vuosikymmeniä säännönmukaisesti järjestetty alemmat palkat, niin kyllä se on tehty. Ei se mikään sattuma ole.
– Kysymys on työn arvostamisesta, arvottamisesta ja matematiikasta. Ei missään ole varsinaisesti siunattu, että naisilla pitää olla huonommat palkat kuin miehillä.
Uusi lama ja
kaksi visiota
Olemme menossa kohti uutta lamaa. Mitä siitä seuraa 2010-luvun työelämälle?
– Hyvässä visiossa ay-liikkeelle voi käydä paremmin. Mielestäni edunvalvontaorganisaatio ei ole vielä ihan riittävästi ymmärtänyt pätkätyöntekijöiden ongelmia siksi, että normaalityösuhteet ovat olleet vakaat. Kun ne nyt ovat riskirajoilla ja ihmisiä irtisanotaan ja lomautetaan, niin suurella todennäköisyydellä heistä tulee epätyypillisen työn tekijöitä.
– Tämän jälkeen ay-liike voisi positiivisesti ajateltuna tulla mukaan tämän hetken työelämän edunvalvojaksi eikä ajettaisi 1970–80 -luvun malleilla eteenpäin. Tällöin työntekijäorganisaatiot voisivat näyttää ihan aidosti voimaansa eikä aina ajatella jotain kansakunnan kilpailukykyä ensisijaisesti.
Negatiivisemmassa Anu Suorannan visiossa ay-liike menettää loputkin voimastaan, kun vanhat vakinaiset jättävät työelämän ja ay-liike romahtaa eteläeurooppalaiselle tasolle. Silloin työelämä huononee entisestään.
uutiskirje 