Modernin ihmisen väitetään vieraantuneen kuolemasta ja sulkeneen sen pois tietoisuudestaan. Teknologinen kehitys, lääketieteelliset edistysaskeleet, vaurauden lisääntyminen, eliniän pidentyminen ja ikääntyneiden hoitaminen kodin sijaan sairaaloissa ja hoivalaitoksissa ovat häätäneet ”suuren tasoittajan” jokapäiväisestä elämästämme. Kuolemasta on tullut tabu, väitetään.
Kirjailija ja tutkija Tiina Raevaara on eri mieltä. Kuolema on hänen mukaansa kulttuurissamme alati läsnä, mutta tavat, joilla käsittelemme sitä, ovat vääristyneitä.
– Hysterisoimme kuolemaa, huudamme sen edessä kauhusta. Kuolema on uutiskriteeri, joka määrittää, onko tietty tapahtuma uutisoinnin arvoinen. Kuinka monta ihmistä kuoli? Kuinka he kuolivat? Puhumme kuolemasta lakkaamatta, mutta pelokkaasti ja pinnallisesti.
Romaanikirjailijanakin tunnettu Raevaara tutkii uudessa tietokirjassaan Ikuisen elämän lyhyt historia – Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024) kuolemasuhdettamme tieteen, taiteen ja populaarikulttuurin keinoin.
Kuoleman monet kasvot
Ikuisen elämän lyhyt historia syntyi Raevaaran halusta kirjoittaa kirja, joka käsittelisi kuolemaa rauhallisesti ja hyväksyvästi. Teoksen kirjoittamista motivoi myös kirjailijan oma kuolemanpelko. Kuolema ei olekaan Raevaaralle ulkokohtainen tieteellinen ilmiö vaan vastausta herkeämättä vaativa eksistentiaalinen kysymys.
Raevaara lähestyy aihettaan poikkeuksellisen moniulotteisesti. Molekyylibiologian tutkijana hän tarkastelee ikääntymistä ja kuolemaa fysiologisina ilmiöinä, luonnontieteellisellä yksityiskohtaisuudella. Hän kirjoittaa transhumanistien, biohakkerien ja teknologiamiljonäärien kamppailuista kuolemaa ja ikääntymistä vastaan sekä taustoittaa nykyistä tieteellis-teknologista kuolemasuhdettamme uskonnollisten perinteiden, mytologioiden, taiteen ja populaarikulttuurin kautta.
– Teosteni aiheet kulkevat usein pitkään mukanani ja keräävät ympärilleen materiaalia monista eri suunnista. Kirjoittaessani esikoistietokirjaani Koiraksi ihmiselle (Teos 2011) tajusin, että esittääkseni kokonaiskuvan ihmisen ja koiran suhteesta minun oli tutkittava aihetta useiden eri tieteenalojen näkökulmista.
”Tieto rauhoitti minua.”
Ikuisen elämän lyhyessä historiassa Raevaara punoo käsittelynsä eri säikeet yhteen omakohtaisilla jaksoilla, joissa hän avaa kuoleman itsessään herättämiä tunteita ja ajatuksia kaunokirjallisella herkkyydellä.
Teoksen loppupuolella hän päätyy pohtimaan hyvää elämää sekä yhteiskunnallisia ja taloudellisia voimia, jotka estävät sen toteutumista. Samalla hän kääntää huomion elämän pidentämisestä sen laadulliseen parantamiseen.
– Koin luontevaksi kirjoittaa kuolemasta omien kokemusteni kautta. Käytin itseäni esimerkkinä sanallistaakseni kiireen, stressin ja riittämättömyyden tunteita, jotka ovat nykykulttuurissa laajalle levinneitä.
Lohdullinen ajatus
Raevaaran maailmankatsomus on materialistinen ja biologinen, ja Ikuisen elämän lyhyttä historiaa voikin lukea kirjailijan henkilökohtaisena panoksena sekulaariin kuolemakeskusteluun.
– Järjen tasolla olen aina ollut sinut kuoleman kanssa. En ole kokenut tarvetta hakea toivoa tuonpuoleisesta. Pidän ihanan lohdullisena ajatusta siitä, että kuoltuamme madot syövät meidät ja meissä oleva aine palaa luonnon kiertokulkuun.
Kirjan kirjoittaminen lievitti Raevaaran kuolemanpelkoa, josta hän kärsi tieteellisestä maailmankatsomuksestaan huolimatta.
– Oivalsin kuolemaa tutkiessani, että ihmiset ovat kuolemansakin kautta osa kiehtovaa kokonaisuutta. Tieto rauhoitti minua. Ajattelen silti, että tiede ei voi selittää kaikkea ja kertoa yksilölle, kuinka hänen tulisi suhtautua kuolemaan. Se on kamppailu, joka jokaisen on käytävä itse.
Teknologinen kuolemattomuus
Teknologiamiljonäärien, biohakkerien ja transhumanistien käsitykset ikääntymisen hidastamisesta ja kuolemattomuuden tavoittelusta ovat vaikuttaneet lähivuosikymmeninä voimakkaasti kuolemasuhteeseemme. Nämä yksilöllisyyttä ja ratkaisukeskeisyyttä korostavat toimijat ovat pyrkineet muuttamaan kuoleman eksistentiaalisen kysymyksen käytännölliseksi ongelmaksi, johon teknologia tarjoaa ratkaisut.
– Länsimaisessa kulttuurissa korostetaan poikkeusyksilöiden merkitystä. Nostamme esiin outoja ja hieman hulluja miesneroja, jotka johtavat suuryrityksiä ja siten myös teknologista kehitystä. He esittävät visioita ihmisen loputtomasta parantelusta, älylääkkeiden hyödyntämisestä, psykedeelien mikroannostelusta ja viestiyhteyksien rakentamisesta ihmisaivojen ja tietokoneiden välille.
”Minkä vuoksi lopulta elämme?”
Raevaara pitää talouden ehdoilla toteutettua ihmisen teknologista tehostamista ongelmallisena.
– Onko meidän kaikkien lopulta pakko parannella itseämme teknologisin keinoin pysyäksemme mukana kilpailussa ja ollaksemme luovia, innovatiivisia ja aikaansaavia?
Raevaara huomauttaa, että teknologiagurut kyllä puhuvat paljon eliniän pidentämisestä mutta hyvin vähän siitä, millaisessa maailmassa ihmiset tulevat viettämään ennätyksellisen pitkät elämänsä.
– Kulttuurissamme on vallalla kummallinen teknologinen determinismi. Talous ja teknologia ovat ikään kuin omalakisia luonnonvoimia ja ilmastonmuutostakin mahtavampia. Hyväksymme niiden ohjauksen annettuna.
Hyvä elämä ja ajaton aika
Raevaara peräänkuuluttaa teknologisen keskustelun rinnalle perinpohjaista pohdintaa hyvän elämän merkityksestä. Mihin käytämme ne lisäelinvuodet, jotka tiede ja teknologia suovat osaksemme? Minkä vuoksi lopulta elämme?
Kirjailija hahmottaa itse kysymystä hyvästä elämästä psykologisen itsemääräämisteorian kautta, jonka mukaan hyvä elämä rakentuu autonomian, kyvykkyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteiden varaan. Raevaara lisää itse neljänneksi tekijäksi luontoyhteyden.
– Luonnossa oleminen ja seurustelu toisten eläinlajien kanssa tuottavat lääketieteellisesti mitattavia fysiologisia hyötyjä sekä onnen ja levon tunteita. Tämä kuitenkin vaarantuu, jos jatkamme luonnon tuhoamista.
Raevaara kokee, että luonnosta huolehtimisen lisäksi ihmisten tulisi huolehtia paremmin myös toisistaan.
– Viime vuosina on alettu keskustella paljon hoivasta yhteiskunnallisena voimana. En käsittele hoivaa kirjassani, mutta pidän sen merkitystä elämän kannalta keskeisenä.
Yhteyden kokemusta koskevat pohdinnat johdattavat Raevaaran ajatukset virtaaviin läsnäolon hetkiin, joissa ihminen ei välttämättä tiedosta itseään tai ajan kulumista.
– Tällaiset yhteyden kokemukset ovat ihania, ja saan niitä itse esimerkiksi liikunnasta.
Raevaara ajattelee, että läsnäolon hetket voivat vapauttaa meidät hektisen elämäntapamme ruokkimasta ahdistavasta aikatietoisuudesta. Kenties ne tarjoavat samalla mahdollisuuden häätää kuoleman varjo elämän yltä.
– Olemme niin sidottuja aikaan ja tietoisia siitä, että yritämme tehdä monia asioita samanaikaisesti kuvitellen elävämme siten enemmän. Ja silti juuri hetket, jolloin kadotamme tunnon ajan kulumisesta, ovat meille erityisen rakkaita.